INSTRO A GOGO OSA 107 (7. kausi)

Nyt starttaa Instro a Go Go Radio Shown 7.kauden viimeinen jakso, joka on järjestyksessä 107. Kuten aina, kaikki kiva päättyy aikanaan ja tämän shown jälkeen jäämmekin määrittelemättömän pituiselle tauolle. Mutta eipä silti vaivuta synkkyyteen vaan pistetään vielä kerran kunnon go-go-bileet pystyyn.

Ei meistä silti niin vain eroon pääse, sillä palaamme eetteriin korvienne iloksi jo alkuvuodesta 2019 Instro a Go Go´n spin-off shown puitteissa. Siitä kerromme lisää ohjelman kuluessa ja tuossa hieman alempana sivullamme.

Näiden häkellyttävien tulevaisuussuunnitelmien lisäksi käymme, edellisistä kauden päättäjäisistä tuttuun tyyliin, läpi mitä kaikkea olemmekaan käsitelleet ohjelmassamme tänä syksynä.

Pitkän ja vaikuttavan uran tehnyt sanoittaja, säveltäjä ja laulaja Kari Kuuva kuoli syövän uuvuttamana 21. marraskuuta Riihimäen sairaalassa 72-vuotiaana. Vaikka Kuuvan omaan laajaan levytystuotantoon sisältyy lukuisia menestyksiä eri vuosikymmeniltä, niin valtaosan menestyskappaleistaan hän teki muille artisteille. Kuuvan kynästä syntyivät muun muassa hitit ”Nukkekoti” (1968) Jarno Sarjaselle, ”Harva meistä on rautaa” (1970) Frederikille ja ”Daa-da daa-da” (1972) Sammy Babitzinille. Kuuva ponnahti julkisuuteen 1964 parodiakappaleella ”Tango Pelargonia”. ”Vaikka mä kokosin siihen kaikki nää banaalit kliseet, niin se vaan oli kansan mielestä entistä parempaa”, säveltäjä ihmetteli myöhemmin. Ennen soolouraansa Kuuva oli toiminut helsinkiläisen rautalankayhtye Willy & The Wanderersin laulajana ja toisena kitaristina sekä laulanut levyttämäänkin päässeessä folktriossa Raili Leppälän ja Riitta Forssin kanssa.

Alkuvuodesta 2019 ilmestyy Jari Mobergin, Hannu Nybergin ja Olle Salon yhteistyönä tekemä suurteos ”Sadoin sähkökitaroin”, joka valottaa suomalaisen rautalangan tarinaa laajemmin kuin yksikään teos aiemmin. Lisäksi kirja kattaa enemmänkin kuin suomalaisen rautalangan pioneerivuodet, kuten mistä nuo vaikutteet suomalaiseen rautalankaan tulivat ja mitä tapahtui samaan aikaan ja aiemminkin muualla maailmassa. Työryhmä piti yksimielisesti tärkeänä, että ymmärtääkseen tuon koko ilmiön, oli pakko lähteä liikkeelle kauempaa ja laajemmin.

Kirjan lähdemateriaalista IAGG:n toimitus on puolestaan työstämässä kirjan kylkiäisiksi 10-osaista radio-ohjelmaa, joka kantaa samaa nimeä. Kirjan teon yhteydessä löytyi nimittäin uskomaton määrä tietoa, jopa ihan uutta, ja lisäksi ennenjulkaisematonta demo- ja treenikämppämateriaalia, joten olisi suorastaan rikos pitää niitä pelkästään omana tietona. Ohjelman tarkemmasta aloitusajasta tiedotetaan IAGG:n sekä Sadoin sähkökitaroin facebook-sivuilla.

James Bond muodostui 60-luvun alussa hitiksi valkokankaalla, ja televisio tuli perässä. Yksi isoja, vakoojapohjaisia sarjoja oli suhteellisen tuoreeltaan Suomessakin esitetty ”The Man from U.N.C.L.E.” eli ”Napoleon Solo”, jota tehtiin vuosien 1964 ja -68 välisenä aikana yhteensä 105 jaksoa. Sarjan päätoimijoina olivat kaksi salaista agenttia, Robert Vaughnin esittämä Napoleon Solo (kuvassa) ja David McCallumin esittämä Ilya Kuryakin, jotka työskentelivät U.N.C.L.E. -järjestön alaisuudessa maailmanvalloitusta yrittävää pahaa rikollisjärjestöä T.H.R.U.S.H:ia vastaan.

”The Man from U.N.C.L.E.” poiki syksyllä 1966 spin-off -sarjan ”The Girl from U.N.C.L.E.”, mutta se jäi yhden kauden ihmeeksi. Kyseisessä sarjassa neuvokas, ja totta kai itämaisia kamppailulajeja suvereenisti hallitseva, todella lyhyissä minihameissa esiintynyt Stefanie Powersin ja Noel (Rexin poika) Harrisonin esittämät April Dancer ja Mark Slate käyvät niin ikään kamppailua rikollisjärjestö T.H.R.U.S.H:ia vastaan.

THE KREW KATS

Vuonna 1959 Vince Taylorin Playboysista Marty Wilden Wild Catsiin siirtyneet basisti Brian Locking ja rumpali Brian Bennett sekä kitaristit Big Jim Sullivan ja Tony Belcher levyttivät myös itsenäisenä ryhmänä tuolloin muodikkaita sähkökitarainstrumentaaleja. Tuolloin levyn etikettiin merkattiin The Krew Kats, kuten kesällä 1961 julkaistun singlen venäläissävytteisessä ”Samovarissa”. Yhtye hajosikin pian tuon julkaisun jälkeen Brianien saatua pestit The Shadowsista ja Sullivanin siirryttyä sessiomuusikoksi.

DIDI & HIS ABC BOYS

Berliiniläinen Dieter Zill tuli tunnetuksi jopa maansa rajojen ulkopuolella 1960-luvun puolivälissä Didi & his ABC Boysin solistina. Erityisesti yhtye tuli tunnetuksi saksaksi käännettyjen Beatles-kappaleiden levytyksillä, kuten näytteeksi valitsemallamme ”Da war ein harter tag” (A Hard Days Night) (1965). 1968 Zill siirtyi valokuvaajaksi jatkaen sooloartististina levytyksiä 70-luvun lopulle asti. Zill tunnetaankin nykyisin ennen kaikkea rock-kuvaajana, jonka linssille ovat poseeranneet lukuiset kansainväliset artistit ja yhtyeet, kuten Sonny & Cher, CCR, Ringo Starr, Police, Deep Purple, Pink Floyd, Queen, Kraftwerk, Depeche Mode, Duran Duran, Cindy Lauper jne. Useat Zillin ottamat kuvat ovat päätyneet levynkansiin ja häneltä on julkaistu myös useita valokuvakirjoja.

THE VENTURES

”I Want You to Want Me” on tietenkin The Shadowsin soolokitaristin Hank Marvinin säveltämä laulukappale, joka löytyy heidän englannin singlelistan kakkoseksi kesällä 1963 nousseen instrumentaalikappaleen ”Atlantisin” B-puolelta. Me nappasimme kuitenkin tarkasteluun tuosta em. kappaleesta The Venturesin samana vuonna tekemän energisen version, jossa liidilaulua vetää yhtyeen komppikitaristi Don Wilson. Suotta unholaan jäänyt veto, vai mitä olette mieltä?

THE ESQUIRES

Pääsiäisenä 1962 ruotsalaisen The Violentsin innoittamana veljesparin Eero ja Jussi Raittisen ja Reijo ja Kari Bergströmin perustama The Esquires pääsi aloittamaan tositoimet jo vapunpäivänä, sillä heillä kaikilla oli jo ennestään soittokokemusta. Syyskuussa Kari Berströmin siirryttyä The Strangersiin, tilalle bassoon tuli juuri armeijasta päässyt Jorma Kalenius. Tällä kokoonpanolla yhtye teki ensimmäiset rautalankalevytyksensä, joihin lukeutuu mm. Toivo Kärjen sävellyksen ”Muista minua” twist-sovitus syyskuussa 1963. Tässä käy hyvin toteen sanonta, ”sen lauluja soitat, kuka levyt julkaisee”.

DAVE GRUSIN & TEDDY RANDAZZO

Jazzpianistina aloittanut yhdysvaltalainen Dave Grusin siirtyi 60-luvun alussa tekemään elokuva- ja TV-sarjamusiikkia. Yhden Oscarin ja useampia Grammy-palkintoja napsinut Grusin vastasi myös 1966 tehdyn ”The Girl from U.N.C.L.E.” -TV-sarjan scoresta. Sarjan tunnuskappale oli 50-luvun puolivälissä poplaulajana aloittaneen Teddy Randazzon tekemä sovitus Jerry Goldsmithin säveltämästä ”The Man from U.N.C.L.E.” -tunnuskappaleesta. Randazzo oli siirtynyt jo 60-luvun alussa yhä enemmän tuotantopuolelle ja säveltämään hittejä muille artisteille. Hänen tekemiään kappaleita ovat levyttäneet lukuisat artistit yli genrerajojen. Randazzo jatkoi satunnaisesti myös itse esiintymisiä aina 80-luvulle asti. Hän kuoli 2003 68-vuotiaana.

KARI & THE ISLANDERS

Kari Kuuvan ensimmäinen soolosingle, joka julkaistiin syksyllä 1964, sisälsi molemmin puolin Kuuvan itsensä suomentavat kansainväliset hittikappaleet. Yhdysvaltalaisen lauluyhtye The Orlonsin ”Don't Throw Your Love Away” kääntyi enemmän englantilaisen The Searchersin versiota seuranneena sovituksena muotoon ”Älä hylkää rakkautta” ja niin ikään yhdysvaltalaisen lauluyhtyeen The Excitersin ”Do Wah Diddy” mukautui sekin enemmän kappaleen ympäri läntistä maailmaa hitiksi nostaneen englantilaisen Manfred Mannin versiota mukaillen ”Do Wah Diddy Diddyksi”, jonka valitsimme myös kuultavaksi. Kitarayhtyesovituksia korosti taustalla soittaneen The Islandersin vahva panos.

THE JOKERS

Belgian ensimmäisiä ja samalla koko maan suosituimpia kitarayhtyeitä 60-luvulla oli antwerpeniläinen The Jokers, joka aloitti toimintansa jo 1959. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen single, joka sisälsi laulettua rock and rollia. Seuraava vuonna ilmestynyt, niin ikään laulusingle, ”Cecilia Rock” nousikin jo rymisten listoille. 1962 muutosten tuulet kuitenkin puhalsivat yhtyeen laulajan André van de Broeckin ja soolokitaristin François de Boeckin jättäessä yhtyeen. Uudeksi soolokitaristiksi pestatun Ronald Sigon myötä Jokers keskittyi pääasiassa kitarainstrumentaalien levytyksiin ja menestyi maansa rajojen ulkopuolellakin. 1966 vauhti ja kysyntä alkoi kuitenkin uhkaavasti hiipua ja 1969 yhtye lopetti toimintansa. Näin joulun alla valitsimme Jokersilta kuultavaksi vuonna 1965 levytetyn ”Silver Bellsin”.

INSTRO A GOGO OSA 106 (7. kausi)

Tällä kertaa koko puolituntinen show'mme on varattu suomalaisille hiljattain julkaistuille äänilevyille, joista rajatun ajan puitteissa emme valitettavasti ehdi käymään läpi kuin seitsemän. Nuo finaaliin päässeet seitsemän ovat sitäkin tiheämmän seulan läpäisseitä ja go-go-toimikunnan yksimielisellä päätöksellä valittuja albumeja, että tämän jakson alaotsikko syntyi kuin itsestään - The Magnificent Seven.

Konseptimme mukaisesti suosimme instrumentaaleja, ja niitä onkin mukana viisi, mutta eivät laulukappaleetkaan a capellaa edusta vaan kitarat soivat kiimaisesti niissäkin.

Kotimaan katsauksen ovat toimittaneet tinkimättömällä tyylillä ja erehtymättömällä maulla Janne Örnberg ja Jussi Rouhiainen, jonka suuri yleisö tuntee tietenkin DJ Farmer Johnina. Tämä lahjomaton kaksikko on myös pitänyt huolen siitä, että tässä ohjelmassa ei payolaa tapahdu, vaan levyt soivat omilla ansioillaan.

Uutuuslevykatselmuksen bändeistä Sky Dee & The Demons on käynyt kahdesti klubillamme tanssittamassa yleisön näännyksiin, ensimmäisen kerran keväällä 2013 ja toisen kerran alkuvuodesta 2017 (kuvassa).

Instro a Go Go Club -isäntä ohjeistaa ennen alkavaa keikkaa DJ Farmer Johnia, joka vastaa tähän esittämällä olevansa juuri puhelimessa äitinsä kanssa.

Tästä voit klikata itsesi Sky Dee & The Demonsin keikalle.

Tästä voi klikata itsensä Kepa Härkösen ”Spacy Tales & Spacey Tones” -albumin julkaisukeikalle Ouluun ja kesään 2018

THE HORNETS

Helsinkiläisestä kellarista kuuluu kummia. Levylautasella pyörii nimittäin Hornets -nimeä kantavan toistaiseksi tuiki tuntemattoman rautalankayhtyeen uunituore EP-levy. Avausraitana soiva ”Bristol Express” on hävyttömän herkullisella nauhakaiulla kuorrutettu versio brittiläisen The Eaglesin vuonna 1962 levyttämästä kiihkeästä kitarayhtyeklassikosta, jota emme ainakaan muista yhdenkään suomalaisen rautalankayhtyeen levyttäneen aiemmin. Näin väkevää jälkeä eivät mitkään amatöörit saisi aikaiseksi, olisivatpa he kuinka lahjakkaita tahansa, joten oletamme takakannessa kerrottujen tuntemattomien soittajien nimien olevan vain hämäystä.

EINO RASTAS

Arvostetun suomalaisen roots-kitaristin Eino Rastaan sooloalbumi “Twilight Guitar Songs and Rocks” tarjoaa kuudentoista uuden kappaleen lisäksi 1998 julkaistun soolo-EP:n kaikki neljä kappaletta. Vuosikymmenten varrella Rastas on tullut tutuksi ennen kaikkea autenttista rockabillyä esittävän Hal Peters and his Trion kitaristina. Sormipikkailun salat hallitsevalta mieheltä näytteeksi sopii mielestämme mitä mainioimmin hänen oma sävellyksensä, maanisella kiihkolla etenevä ”Hota Hota”. Aiemmin mainitun kokoonpanon lisäksi hänen bändimeriitteihin lukeutuvat mm. Rhythm Wheel Combo, Teukka and His Rhythm Aces ja Delrays. Näiden lisäksi Rastas on ollut säestämässä monia rock and rollin legendoja, kuten mm. Joe Clayta, Hayden Thompsonia, Curtis Gordonia, Mac Curtisia ja Dale Hawkinsia. Eikan levy muuten sijoittui toiseksi paikallisradioiden toimittajian marraskuun levy -listauksessa.

THE CHEEMOES

Kirkkonummi-Helsinki-akselilta tulevan The Cheemoesin resepti on ollut yhdistää vanhan liiton punk ja surf. Yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto ”Soldiers of Fun and Joy!” on kiistaton dokumentti, että idea tosiaan kantaa. Eikä ihme, sillä rumpupatterin takana kolaa ramopunkin pioneeriyhtyeen Ne Luumäet Kaide Luumäki ja kitaroissa mm. The Silver Hawksista tutut Kimmo Kalaja ja Jaakko Kiikeri. Jälkimmäisen sävellyskynästä on lähtöisin myös albumin pogoamaan kutsuva nimikappale.

KEPA HÄRKÖNEN

Oululainen pitkänlinjan kitaristi Kepa Härkönen on tullut rootsmusiikin ystäville tutuksi jo 1980 perustetun ja edelleen keikkailevan rhythm and blues -yhtyeen Wristshakersin riveistä sekä Olli O. & Mighty Shittyn Olli Ontrosen ja Wentus Blues Bandin Juho Kinaretin ja Robban Hagnäsin kanssa muodostamasta Kathmandu Blues Bandistä, joka on keikkaillut jopa Nepalissa asti. Wentusin jäsenistä muodostuu myös Härkösen ensimmäisen soololevyn taustaryhmä. Kokonaan instrumentaaleista ja kahta lainakappaletta lukuun ottamatta Härkösen omista sävellyksistä koostuvan ”Spicy Tales & Spacey Tonesin” ytimessä kuuluukin vahvasti afroamerikkalainen rytmimusiikki sekä vetinen surf-kitara. Tyylinäytteeksi valitsimme lantion liikkeelle saavan originaalikappaleen ”Funky Hi-Heels”.

THE ROCKANITES

2015 perustetun helsinkiläisen The Rockanitesin soitossa kuuluu vaikutteita eritoten brittiläisen pub rockin ja revival rock and rollin perinteestä. Kolmannella pitkäsoitollaan, ”Hoodlums in the Night”, yhtye on laajentanut repertoaariaan jopa jatsahtavaan tulkintaan lopetusraidan angelobadalamentimaisessa instrumentaalissa. Kappaleen valinta olisi silti ollut liian ilmeinen IAGGn soittolistalle, joten päädyimme albumin avausraitaan, ”Ain´t Gonna Beg”, jossa yhtyeen laulaja-kitaristi ja biisinikkari Tuomas Levonmaa päästää vikuroivan kitaransa irti suitsista kuin Wilko Johnson konsanaan.

SKY DEE & THE DEMONS

Letkeästi ska´lla sävytettyä autotallisoulia esittävä helsinkiläinen Sky Dee & The Demons tunnetaan ennen kaikkea tanssijoiden valintana. Eikä aiemmin kolme EP:tä ja yhden LP:n julkaissut poppoo petä fanejaan uusimmalla ”Celebrator” -albumillaankaan. Tyylikkäät kannet tuovat mieleen jonkin wanhan kabareen mainoksen, ja se on varsin osuvaa, sillä levyllä iloitellaan rönsyilevästi erilaisissa fiiliksissä ja äänimaisemissa, jotka on puristettu saman ohjelman tyylin mukaiseksi kokonaisuudeksi, kuten kabaree-esityksissä konsanaan. ”Hard Times and Amazing Gracessa” tuimasti soivat torvet puhkuvat kappaleen suorastaan liekkeihin, joten se olkoon valintamme tällä kertaa tältä peräti kahdesti klubillamme esiintyneeltä koplalta.

GONA LEHTINEN

Viime vuosina ainakin rytmibluesia esittävän Fat Chancen ja rockabillyä esittävän Sun Connectionin kitaristina tutuksi tullut Gona Lehtinen on pyöräyttänyt ihka ensimmäisen soololevynsä. Kantta myöten vahvasti menneiden vuosikymmenten, niin ranskalaisille kuin amerikkalaisille, mestareille kumartava ”Fly Now!” on koottu mosaiikkimaisesti tarkoin harkituista pienistä palasista, jotka yhdistettyinä muodostavat viimeaikojen tyylikkäimmän albumin. Pääasiassa Lehtisen monipuoliseen ja tinkimättömän tyylikkääseen kitarointiin nojaavalla levyllä kuullaan toki kappalekohtaisesti valittuja vierailijoita, mutta me päätimme valita soitettavaksi, alun perin Chet Atkinsin 1959 levyttämän, koskettavan kauniin ”Theme From a Dreamin”, jossa Lehtisin ihon alle käyvän kitaran ohella kuullaan ainoastaan viulua ja perkussiota.

INSTRO A GOGO OSA 105 (7. kausi)

Alusta asti ohjelmamme agendaan on kuulunut pureutuminen popkulttuuriin vaikuttaneisiin ilmiöihin, henkilöihin ja tapahtumiin. Käsittelyssä ovat usein olleet 60-luvun elokuvat moninaisine genreineen. Omat jaksonsa ovat saaneet mm. spagettiwesternit, kauhu-, dekkari-, rikos- sekä agenttielokuvat, joista James Bondiin olemme viitanneet useamminkin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ole ottaneet mitään tiettyä genreä käsittelyyn vaan puhumme yleisesti ottaen elokuvista 60-luvulla, mutta ennen kaikkea puhumme elokuvista suomalaisesta näkökulmasta. Pohdimme muun muassa alkuvuodesta -63 alkaneen ja vasta kesällä -65 päättyneen näyttelijälakon mullistavasta vaikutuksesta kotimaamme elokuvatuotantoon. Yllä näette mainosjulisteita viimeisimmistä ennen lakkoa ensi-iltansa saaneista elokuvista. Laitimmaisille tuotantoyhtiöille elokuvat jäivät kokonaan viimeisiksi, ja keskimmäinenkin pääsi ainoastaan vaivoin jaloilleen ja aloittamaan työt uudelleen 1967.

Ja koska puhumme elokuvista, niin emme tietenkään välty 60-luvulla suosioon nousseilta agenttielokuvilta, joita tehtiin jokaiseen makuun: toiminnallisia, jännittäviä, romanttisia, komediallisia, älykkäitä sekä vähemmän älykkäitä.

T. J. Särkän johtamalla Suomen Filmiteollisuudella oli käytössään pohjoismaiden suurin elokuvastudio, joka rakennettiin 1945 osoitteeseen Liisankatu 14 sisäpihalla sijainneisiin 20-luvulla valmistuneisiin kahteen tennishalliin ja niiden apurakennuksiin. Studioiden suunnittelusta vastasi ohjaaja ja lavastaja Hannu Leminen. Parhaimmillaan studioilla kuvattiin useita elokuvia samanaikaisesti ja villeimpänä vuotena 1955 elokuvia valmistui jopa 30. Television yleistyminen ja näyttelijälakko johtivat siihen, että perinteinen studioelokuva tuli tiensä päähän. SF:n lisäksi sen kilpailijat Suomi-Filmi Oy ja Fennada-Filmi Oy ajautuivat kriisiin katsojalukujen romahduksen vuoksi. Suuren studiokauden katsotaan yleisesti päättyneen SF:n konkurssiin vuonna 1965. Kuvassa ”Komisario Palmun erehdyksen” (1960) lavastustyöt käynnissä ja Rygseckin uima-allas valmistuu.

Näyttelijälakon aikanakaan suomalainen elokuvatuotanto ei täysin näivettynyt vaan toimi osittain myös alalle pyrkivien uusien yrittäjien mahdollisuutena näyttää osaamisensa kokoillanelokuvien tekemisessä, mikäli onnistuivat saamaan hankkeilleen rahoituksen. Keskellä kiivainta lakkotaistelua alkuvuodesta 1964 aloitti Spede Pasanen ensimmäisen oman elokuvan ”X-Paronin” tuotannon. Ohjausvastuun hän jakoi kahden niin ikään elokuva-alan tuoreen lahjakkuuden, Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran kanssa. Ryhmätyöskentely oli Jarvalle myöhemminkin ominainen työtapa, joskin lähinnä ideointi- ja käsikirjoitusvaiheissa, ohjaustyöstä hän kantoi vastuun itse. Pakkasvirran vastuualueena oli henkilöohjaus ja Pasasen vitsien keksiminen ja hauskat eleet.

Toisena teemanamme on tällä kertaa historialliset spektaakkelit ja erinäiset miekka ja sandaali -seikkailut syrjäyttäneiden agenttielokuvien nousu. Kuumana käyneen kylmän sodan vainoharhainen ilmapiiri loi mehevän kasvualustan eri valtioiden salaisten asiamiesten esiinmarssiin valkokankaalle, keulilla tietenkin Ian Flemingin luoma ja Sean Conneryn näyttelemä James Bond syksyllä 1962.

Agenttielokuvat muodostivat 60-luvulla suoranaisen trendin. James Bondin ja muiden toiminnallisten agenttielokuvien rinnalla kehkeytyi 1960-luvulla toki humoristiset agenttiparodiat, mutta myös lajin älyllinen, mietiskelevä linja, lähinnä Len Deightonin ja John Le Carrén romaanien pohjalta. Michael Caine tulkitsi Deightonin flegmaattista agenttia, Harry Palmeria elokuvissa Salaisen agentin kansio (1965) ja Hautajaiset Berliinissä (1966). Richard Burton (kuvassa) teki puolestaan elämänsä roolin alakuloisena vakoojana Le Carrén kirjaan perustuvassa ”Vakoilija kylmästä” (1965).

THE STRANGERS

Rautalankayhtyeen tekemää elokuvamusiikkia, ja vieläpä suomalaisessa elokuvassa - älkää nyt hulluja puhuko! Mutta näin se vaan meni loppuvuodesta 1962, että ennen kuin yhtään suomalaisen nuorisoyhtyeen rautalankalevytystä oli edes julkaistu, niin helsinkiläinen The Strangers teki musiikkia Veikko Itkosen ohjaamaan jännityselokuvaan ”Vaarallista Vapautta”. Tähän ainutlaatuiseen tilaisuuteen vaikutti kuitenkin se, että yhtyeen soolokitaristi Jussi Itkonen oli ohjaajan poika. Kappale ”Vaara” julkaistiin singlen B-puolella (kuvassa) keväällä 1963, mutta me emme kuuntelekaan sitä vaan samasta kappaleesta itse elokuvassa soineen hivenen uhmakkaamman version.

INGA SULIN & VIKTOR KLIMENKO

Levytysuransa 1965 aloittanut Inga Sulin sai ensimmäisen elokuvaroolinsa Matti Kassilan 1969 ohjaamassa ”Vodkaa, komisario Palmu”. Siinä näytteli toinenkin tuon aikakauden tähti, Viktor Klimenko, joka oli aloittanut levytysuransa 1962. Kaksikko esitti elokuvassa yhdessä mm. poliisin liikennevalistuskampanjaan kuuluneen kappaleen ”Isoveli näkee sen”. Sulinin ja Klimenkon yhteistyönsä jatkui elokuvan jälkeen yhteisellä kiertueella. Molemmat toimivat alalla edelleen: Klimenko on julkaissut varsin menestyksellisesti hengellistä musiikkia vuodesta 1980 ja Sulin puolestaan konsertoi ja työskentelee teatterin parissa freelancerina.

THE ROLLING STONES

The Rolling Stonesin ensimmäinen EP-levy julkaistiin tammikuussa 1964, vaikka kaikki neljä kappaletta oli äänitetty jo edellisen vuoden elokuussa kahdessa eri sessiossa. Tuohon aikaan yhtyeen oma sävellystyö ei vielä ottanut onnistuakseen, joten levyllä turvauduttiin täysin lainakappaleisiin. Yksi näistä on Motown Recordsin perustajan Berry Gordyn rytmibluessävellys ”Money”, jonka lauloi levylle ensimmäisen kerran Barrett Strong 1959 tehden laulusta Motownin ensimmäisen hitin.

NOI TRE

Firenzeläinen bluesrock-yhtye Noi Tre perustettiin 1966 ja sen toiminta loppui jo 1968 mennessä. Tuona aikana trio julkaisi ainoastaan yhden singlen, mutta ennenjulkaisematon kappale, ”Distruggimi”, perustamisvuodelta näki päivänvalon 1989 ilmestyneellä italialaista 60-luvun bluesrockia, beatia ja garagea sisältävällä kokoelmalla ”60´s Beat Italiano Vol.1”.

THE JETS

Hollantilaisen The Jetsin tarina alkaa Utrechtin kaupungista vuonna 1959. Tuolloin yhtye tunnettiin nimellä The Rocking Explosives, mutta muutti tyyliään lauletusta rock and rollista instrumentaalirockiin 1963 The Shadowsin vaikutuksesta. Samalla myös nimi muuttui ytimekkäästi Jetsiksi. Japanin markkinoille yhtyeen levyjä myytiin myös nimellä The Goldfingers heidän suurimman hittinsä ”Goldfinger” maineella ratsastaen. Kappale on tietenkin yhtyeen instrumentaaliversio John Barryn samannimiseen James Bond -elokuvaan säveltämästä teemakappaleesta. Yhtye levytti tuoreeltaan 1965 myös seuraavan Bond-elokuvan teemakappaleen ”Thunderball”. Rautalankabändien aika vain alkoi olemaan jo auttamattomasti ohi ja niin myös Jets lopetti toimintansa seuraavana vuonna.

JOHN BARRY

Kansainvälisesti tunnetuimpiin elokuvasäveltäjiin lukeutunut John Barry (1933-2011) sävelsi musiikin kymmeniin elokuviin ja sai yhteensä viisi Oscaria elokuvista ”Elsa - vapaana syntynyt” (1966) (palkinto parhaasta laulusta sekä musiikista), ”Leijona talvella” (1968), Minun Afrikkani (1985) ja ”Tanssii susien kanssa” (1990). Uransa Barry oli kuitenkin aloittanut 1957 johtamansa rock and roll -bändin John Barry Sevenin trumpetistina. Läpimurto elokuvasäveltäjäksi tapahtui ensimmäisen Bond -elokuvan myötä 1962, jolloin hän lopetti aktiivisen keikkailun. Bond-elokuvien lisäksi hän teki 1965 musiikin myös ensimmäiseen Harry Palmer -elokuvaan ”The Ipcress File (suom. Salaisen agentin kansio), josta kuuntelemme näytteeksi sen teemakappaleen.

INSTRO A GOGO OSA 104 (7. kausi)

Aina silloin tällöin meiltä kysytään, että koska järjestetään seuraava IAGG Club. Tämän hetkinen ylenpalttisen runsas tapahtuma-, keikka- ja klubitarjonta vaatisi jo melkoista taistelua paikasta auringossa, joten go go -toimikunnan yksimielisestä päätöksestä olemme toistaiseksi siirtyneet klubitoiminnan osalta määrittelemättömän pituiselle tauolle.

Tämä päätös ei kuitenkaan estä noiden hurjien kekkereiden muistelemista, kuten teimme jo osassa 37. Virallisia klubi-iltoja tuli järjestettyä kaiken kaikkiaan 13 kertaa 8.9.2012 - 25.2.2017. Näiden lisäksi olimme olleet osana järjestys/esiintymistiimiä muutamissa erikoistilaisuuksissa, kuten mm. IAGG Clubin sisarklubin, Jazz A Go Go:n avajaisissa Bar Loosessa 3.9.2014 ja Helsinki Cine Aasia -klubin päättäjäistapahtumassa Japan A-Go-Go! 13.3.2015. Seuraavaksi radio showmme DJ -tiimi esiintyy Tawastia Rautalanka Rumblessa Hämeenlinnassa 25. - 26.1.2019.

Tällä kertaa teemana on siis kurkistus IAGG Clubin kulisseihin. Klubien organisoinnista vastanneelle ja tämän jakson juontavalle Janne Örnbergille ei kuitenkaan anneta tilaa leveillä logistisilla taidoillaan vaan päästetään klubin vakioäänimiehenä toiminut Teemu Kotila kertomaan työstään.

Ensimmäinen esiintyjä Instro a Go Go Clubilla 2012 oli helsinkiläinen The Shockwave!. Kuvassa yhtye riehaannuttaa yleisöä toisella esiintymiskerrallaan 2014. Klubin kotina ja kehtona toimi seitsemän tapahtuman verran kesällä 2014 lopettanut Club Liberté Kalliossa. Sittemmin IAGG on viettänyt kiertolaiselämää Ravintola Kaisaniemen kautta Dubrovnikiin ja Sture kaksykköseen.

Helsinkiläinen The Dangermen on ollut eniten Go Go Clubilla käytetty yhtye. Se on esiintynyt peräti kolme kertaa aikavälillä 2013-2015. Tämä seikka ei ole mitenkään tavanomaista, sillä toimikuntamme pyrkii välttämään samojen bändien kierrätystä, mutta vaarojen miesten kohdalla poikkeus on perusteltu - ja mikäli lisää klubi-iltoja siunaantuu, tullaan bändi näkemään jälleen.

Klubeilla äänimiehinä ovat häärineet tässä jaksossa haastateltavan Teemu Kotilan lisäksi Iiro Iljama, Kari Degerman, Mitja Tuurala ja Toni Liimatta. Degerman nähtiin klubilla The Cruel Sealsin rumpalina 9.9.2016 ja kuvassa etualalla olevat Tuurala ja Liimatta ovat niin ikään nähty vuosien varrella useampaan otteeseen myös lavalla eri yhtyeiden riveissä. Tässä kuvassa herrat edustavat El Blanco Fiveä, joka soitti klubillamme 18.1.2014.

Hustle Fuzz tanssitti IAGG Clubin yleisöä kotibilejatsillaan Club Libertéssä 15.3.2014.

Äänimiehet Teemu Kotila ja Iiro Iljama tarkkailevat tilannetta IAGG Clubilla Ravintola Kaisaniemessä tammikuussa 2015.

Myös rock and rollin virallisena äänitorvena toimiva Big Beat Magazine huomio klubimme.

THE ATOMIC BLAST

Instro A Go Go -klubilla peräti kahdesti (syyskuussa 2012 ja syyskuussa 2014) esiintyneen helsinkiläisen Atomic Blastin soitossa yhdistyy herkullisella tavalla garage-, surf- ja lounge-vaikutteet. Tästä voitte itse vakuuttua kuuntelemalla, vaikkapa 2009 julkaistulta debyyttiäänitteeltä, seitsentuumaiselta ”Future Sounds of Yesterday” -EP-levyltä poimitun ”Petronellan”.

THE HYPNOMEN

1994 perustettu helsinkiläinen The Hypnomen aloitti hieman Davie Allanille ja vahvasti Link Wraylle kumartavalla primitiivisellä luolamies-twistillä, kunnes sinkoutui kohti Andromedaa ja psykedeelisempää tulkintaa. Yhtyeen musiikki on silti säilynyt helposti lähestyttävänä ja edelleen tanssijat huomioonottavasti, kuten heidän vierailunsa klubillamme 6.10.2012 osoitti. Malliksi kaivoimme arkistomme perältä harvemmin soitetun seiskatuumaisen singlen vuodelta 1999 - ”Sinisteria”.

PERIFERIA

Vuodesta 1997 saakka, myös Suomen rajojen ulkopuolella, keikkaillut Periferia on opittu tuntemaan energisistä keikoistaan ja ennakkoluulottomista kappalevalinnoistaan. Alun perin yhdysvaltalaisen Satan´s Pilgrimsin kappale ”Soul Pilgrim” löytyy yhtyeen versioimana heidän toistaiseksi uusimmalta, 2015 julkaistulla ”Deal With It” -albumilta. Mainittavaa on myös, että yhtye esiintyi Instro A Go Go -klubilla syyskuussa 2013.

THE DANGERMEN

Helsinkiläisen The Dangermenin esittämässä instrumentaalirockissa kuuluu niin eurooppalaiset rautalanka-vivahteet kuin kalifornialainen surf-traditio sekä 60-luvun agenttielokuvien ja spagettiwesternien soundtrackit. Yhtyeeltä pyydetäänkin liki jokaisella keikalla esittämään Ennio Morriconen säveltämän teemakappaleen Sergio Leonen länkkäriin ”For a Few Dollars More”. Kyseinen kappale löytyy myös vuonna 2011 julkaistulta ”Meet the Men of Danger” pitkäsoitolta.

HUSTLE FUZZ

15.3.2014 klubillamme vierailleen kotibilejazzin sanansaattajaryhmä Hustle Fuzzin yhtenä tärkeimpänä agendana on osoittaa, että jazz ei ole mitään tylsää akateemista hipellystä. Ryhmän tyylikäs esikoisalbumi ”Hustle Time” vuodelta 2014 osoitti, että jazz todellakin voi olla nuorekasta bilemusiikkia. Tekin voitte todeta tämän saman kuuntelemalla lähetyksessämme soitettavan ”Hold Your Firen”, joka on yhtyeen fonistin Juho Hurskaisen sävellys ja löytyy em. albumilta.

TÖRMÄILYAUTOT

Reilut kymmenen vuotta kasassa ollut helsinkiläinen Törmäilyautot vieraili klubillamme tammikuussa 2015. Törmisten musiikissa wanhan liiton vetinen surf-soundi on valjastettu kekseliäästi modernin kitararockin käyttöön. 2016 julkaistulta vinyyli-EP:ltä nappasimme kuunteluun haastateltavan toiveena hulvattoman ”Poikapainia linjoilla”.

THE SHOCKWAVE!

Ensimmäisen Instro A Go Go Clubin ensimmäinen bändi oli helsinkiläinen surf combo The Shockwave!, joka kalifornialaisen surf-perinteen lisäksi hyödynsi elementtejä japanilaisesta elekistä ja jopa modernimmasta popista. Valitsin shown ankkuriksi kuitenkin, niin sanotuksi viimeiseksi hitaaksi, yhtyeen pehmeämmän puolen esiintuovan tulkinnan Rauli ”Badding” Somerjoen sävellyksen ”Suon kulkija”. Kappale löytyy Shockwave!:n 2014 julkaistulta toiselta ja toistaiseksi viimeiseltä albumilta ”Contact from Space”.

INSTRO A GOGO OSA 103 (7. kausi)

Olemme käsitelleet ohjelmasarjassamme useasti kitaristeja, ja tällä kertaa omistamme jälleen kokonaisen puolituntisen noille palvotuille kuusikielisten kapelimestareille. Kitaristit omana teemana on ollut aiemmin käsittelyssä osassa 75, jossa esittelimme 60-luvulla uraansa aloitelleita brittiläisiä kitaristeja ja osassa 81, jossa puolestaan heidän yhdysvaltalaiset kollegat pääsivät esille.

Nyt palataan jälleen Brittein saarille ja ohjelman toimittaneet Janne Örnberg ja Tuomas Levonmaa ovat poimineet esittelyyn kolme esittelyn arvoista ja hyvin mielenkiintoisen uran tehnyttä kitaristia, jotka kaiken lisäksi linkittyy toisiinsa varsin väkevästi.

Helmikuussa 1940 syntynyt Alan Caddy aloitti soitto-opiskelut ensin viulun parissa Royal Academy of Musicissa. Kuten suuri osa tuon ajan brittiläisistä nuorisosoittajista, innostui Caddy rock & rollista ja skifflestä ja viulu vaihtui pianoon ja kitaraan, joista jälkimmäisestä tuli hänen pääinstrumenttinsa. Musiikillista lahjakkuutta löytyi suvusta muutoinkin, sillä Caddyn isä oli rumpali ja jazz-klubin omistaja. Vuoteen 1958 mennessä Caddy johti päivätöiden ohella lähinnä arki-iltoina keikkailevaa bändiään, johon pian liittyi laulajaksi voimakasääninen ja tähtikarismaa säteillyt, tuolloin vielä Freddie Heath -nimellä tunnettu miekkonen. Pian pojilla oli taskussa levytyssopimus ja Freddie Heath oli omaksunut taiteilijanimen/alter egon Johnny Kidd, ja taustayhtyeestä tuli tietenkin The Pirates. Ensimmäisenä Johnny Kidd & The Pirates -kokoonpanona tunnettu ryhmä koostui Caddyn ja Heathin lisäksi basisti Brian Greggista ja rumpali Clem Cattinista. Tämä kokoonpano keikkaili ja levytti syyskuuhun 1961 saakka, ehtien tuohon mennessä levyttää muutaman brittiläisen rock & rollin kiistämättömimmistä klassikoista kuten ”Please Don't Touch” (1959) sekä ”Shaking All Over” (1960). Muutamalla levytyksellä, kuten em. ”Shaking All Overilla” soolokitarat soitti skotlantilainen Joe Moretti, kuitenkin tarinan mukaan tiukasti Alan Caddyn ohjeiden mukaisesti. Hittiputken ehdyttyä päätti tämä ensimmäinen The Pirates -kokoonpano jatkaa ilman Kiddiä ja uudella nimellä. Uusi, vain lyhyen aikaa kestänyt identiteetti löytyi Tommy Steelen veljen Colin Hicksin taustayhtyeenä. Tämän jälkeen tarjoutui tilaisuus alkaa studiovelho Joe Meekin housebändiksi sekä Billy Furyn taustayhtyeeksi kiertueille. Yhtyeen nimeksi tuli The Tornados. Alan Caddy sai vastuun nuotintaa sävelkuuron Meekin biisi-ideat muille soittajille helpommin tulkittavaan muotoon. Yllättäen tästä yhdistelmästä tuli hetkeksi kultakaivos, kun ryhmän single, Joe Meekin "säveltämä" Telstar nousi USA:n listojen ykköseksi, saavutus johon yksikään brittiryhmä ei ollut ennen yltänyt. Tornaadoista erottuaan 1964 Caddy julkaisi muutaman singlen, edeten kuitenkin pikkuhiljaa pois keikkalavoilta kokopäiväiseen studiotyöhön tuottajaksi ja sovittajaksi, rooleihin jotka pahasta esiintymiskammosta kärsineelle miehelle olivat todennäköisesti helpotus. Alan Caddy (kuvassa Tornados-läjän alimmaisena) kuoli vuonna 2000 vain 60-vuotiaana, alkoholismin varjostettua valtaosaa elinvuosista.

Helmikuussa 1944 syntynyt Mick Green seurasi Alan Caddya merirosvoyhtyeen kitaristin saappaisiin, Johnny Patton paikattua muutaman kuukauden välissä. James Burtonia, Scotty Moorea ja BB Kingiä päävaikutteinaan pitänyt Green oli tuolloin vielä tuntematon soittaja, mutta kun Johnny Kidd & The Pirates lähti uudella kokoonpanolla (Johnny Spence - basso, Frank Farley - rummut) tien päälle, tulisi asia muuttumaan. Yhtye saavutti hurjan maineen, eikä suinkaan vähiten Greenin ennenkuulumattoman voimakkaan kitaratyylin johdosta. Green soitti The Piratesissa vain pari vuotta, mutta tuona aikana Greenistä tuli Britanniassa haluttu kitaristi. Kun tuolloin suosittu Billy J. Kramer & The Dakotas pyysi Greeniä riveihinsä mainiten tulevasta Havaijin ja Australian kiertueesta, sanoi Green hyvästit Johnny Kiddille ja yhtyetovereilleen. Seuraavien 10 vuoden aikana Green elätti itsensä muusikkona Dakotasin jälkeen mm. Cliff Bennett Bandissa, Engelbert Humperdinckin (!) taustasoittajana sekä pari levyä julkaisseessa Shanghaissa. Vuonna 1976 Green, Spence ja Farley alkoivat soittamaan uudelleen The Pirates -nimen alla (Johnny Kidd oli kuollut auto-onnettomuudessa kymmenen vuotta aiemmin), ja yllättäen reunion oli suuri menestys, osittain varmasti tuolloin suosionsa huipulla olleen kitaristi Wilko Johnsonin hehkuttaessa idoliaan Greenia lähes kaikissa haastatteluissa. Menestyksekästä viisivuotiskautta uudelleen kootun Piratesin riveissä seurasi jossain mielessä laihempi kausi 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin Green joutui turvautumaan välillä taksikuskin hommiinkin elannon hankkiakseen. Greenin elämän viimeiset viisitoista vuotta olivat kuitenkin ehkä hänen elämänsä menestyksekkäimmät, seurasi kiertueita sekä levytyksiä mm. sellaisten nimien kuin Paul McCartney, Van Morrison sekä Bryan Ferry taustalla. Myös legendaarinen Green-Spence-Farley -miehistö teki The Pirates -nimen alla vielä yhden kokoontumisajon vuosituhannen vaihteessa. Mick Green kuoli vuonna 2010 65-vuotiaana kärsittyään jo jonkin aikaa sydänvaivoista.

Heinäkuussa 1947 syntyneen Wilko Johnsonin (John Peter Wilkinson) tarinasta ei käänteitä puutu. Bob Dylania ja brittiläisiä r&b yhtyeitä kuten Rolling Stonesia ihaillut Wilko piti suurimpana idolinaan ja vaikutteenaan Johnny Kidd & The Piratesin Mick Greeniä, vaikka muutoin vietti parikymppisenä boheemina 60-70 -lukujen taitteessa täyttä hippielämää LSD-trippeineen, Intian matkoineen sekä muine aikakauteen kiinteästi kuuluvine aktiviteetteineen. Tutustuttuaan Canvey Islandilta myöskin ponnistaviin laulaja Lee Brilleauxiin, basisti John B. Sparksiin sekä rumpali Big Figureen, ja alettua soittamaan heidän kanssaan Dr. Feelgood -nimen alla (joka oli lainattu Johnny Kidd & The Pirates -singleltä), päätti nelikko kuitenkin karistaa hippi-imagon ja ottaa tilalle karua rhythm & bluesia vääntävälle nelikolle paremmin sopivan kuosin lyhyine hiuksineen ja halpoine pukuineen. Tuolloin ennenkuulumaton ja epämuodikas tyyli puri yllättävän nopeasti ja pian bändi huomasi levy-yhtiöiden olevan enemmän kuin kiinnostuneita. Voittaja oli United Artists jolle pian äänitettiin esikoislevy ”Down by the Jetty” (1975), jolta löytyi yksi Wilkon lukuisista tribuuteista sankarilleen Mick Greenille, Greenin Billy J. Kramer & The Dakotasin riveissä alunperin äänittämä "Oyeh". Seurasi hittiputki, joka kulminoitui livelevyn ”Stupidity” (1976) nousuun Englannin albumilistan ykkössijalle. Kesken seuraavan levyn äänityksiä eksentrinen Wilko kuitenkin riitautui yhtyetoveriensa kanssa ja edessä oli noin 30 huomattavasti vaatimattomampaa suosion vuotta jossa elanto hankittiin loputtomalla keikkailulla, myös satunnaisia levytyksiä ilmestyi silloin tällöin. Dr. Feelgoodin sanottiin usein olleen punk-ilmiön esiaste, ja mahdollisesti tästä syystä aiemminkin punkia dokumenteissaan käsitellyt elokuvaaja Julien Temple valitsi seuraavaksi aiheekseen Dr. Feelgoodin ja Wilko Johnsonin. Seurannut dokumentti ”Oil City Confidential” (2009) oli jättimenestys ja nosti Wilkon jälleen kansakunnan huulille. Tämän jälkeen Wilko sai diagnoosin parantumattomasta syövästä, ja seurannut testamentiksi aiottu yhteislevy "Going Back Home" (2014) The Who'n Roger Daltreyn kanssa nosti Wilkon jälleen albumilistojen kärkeen lähes 40 vuoden jälkeen. Jotta tarina ei jäisi turhan köyhäksi ihmeiden osalta, selätti Wilko vielä syövän ja lääkäreiden kuolemantuomionkin 11 tuntia kestäneessä leikkauksessa jonka eloonjäämismahdollisuudet olivat 15 % luokkaa. 70-vuotiskeikkansa Wilko heitti viime vuonna Royal Albert Hallin pääesiintyjänä.

Vertailuksi Mick Greenin hempeämpää kitarointia Dakotasissa Billy J. Kramerin taustalla Santa Monicassa, Kaliforniassa, 1964 taltioidussa kappaleessa ”Bad to Me”. Kappale on John Lennonin ja Paul McCartneyn tuolloisille ”tallikavereilleen” tekemä hittikappale.

JOHNNY KIDD & THE PIRATES

Vahvasti bluesista vaikutteita imenyt lontoolainen rock & roll -ryhmä Johnny Kidd & The Pirates perustettiin 1959. Alkuperäismiehistöön kuuluivat Freddie Heathin alias Johnny Kiddin lisäksi kitaristi Alan Caddy, basisti Brian Gregg ja rumpali Clem Cattini. Yhtye operoi siis alusta asti triona, jos sen ihan kokeiluasteella ollutta esivaihetta seitsenhenkisenä orkesterina ei oteta lukuun. Esitettäväksi tuolta alkuperäiseltä ryhmältä valitsimme vuodelta 1961 ”I Just Want to Make Love to You” -nimisen kappaleen, joka on Muddy Watersin alun perin vuonna 1954 levyttämä bluesklassikko.

BILLY FURY & THE TORNADOS

Tammikuusta 1962 elokuuhun 1963 Tornados toimi tuolloin uransa huipulla olleen Billy Furyn kiertuebändinä. Joe Meekin harmiksi Furyn levy-yhtiö, suuri ja mahtava Decca ei halunnut lainata Furyä hänen tuottamilleen levyille, eikä ottaa myöskään hänen kanssaan sopimuksen tehnyttä Tornadosia Deccan levytyksiin, sillä Decca ei käytä talon ulkopuolisia muusikoita. Studioalbumi ei siis tullut kuuloonkaan, mutta sinnikäs Meek sai kuitenkin neuvoteltua sopimuksen live-levystä, johon siis tallennettiin materiaalia Deccan tähtisolistin Billy Furyn ja hänen Tornadosin konsertista. Syntyi kieltämättä eräs parhaista, ellei jopa paras, pre-beatles-kauden live-levy. Olipa se sitten aito konserttitaltiointi tai studiossa tehty. Kappale ”Sticks and Stones” on alun perin blueslaulajan ja säveltäjän Titus Turnerin levytys, mutta tunnetaan kuitenkin parhaiten Ray Charlesin hittiversiosta vuodelta 1961.

THE DAKOTAS

Vuonna 1960 perustettu manchesterilainen The Dakotas toimi Billy J. Kramerin taustabändinä, mutta samaan tapaan kuin Cliff Richard & The Shadows, Dakotas esitti ja levytti myös omia instrumentaalinumeroita. Kramer ja Dakotas kuului Beatles-manageri Brian Epsteinin suojatteihin ja ryhmä lasketaan 60-luvn ns. britti-invaasion ensimmäiseen aaltoon yhdessä mm. The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kanssa, vaikka menestyikin heitä vaatimattomammin. Vuonna 1964 ryhmän soolokitaristiksi liittynyt Mick Green siirsikin bändin soundin trendikkäästi rautalankakaudelta aikakautta leimaavan blues boomin vaatimusten tasolle. Yhtyeen taru loppui syyskuussa 1967.

DR. FEELGOOD

Koska olemme puhuneet Mick Greenin ja Wilko Johnsonin tyylien yhteneväisyydestä, voitaisiinkin vertailun vuoksi kuunnella Dr. Feelgoodin luenta äskeisestä Dakotasin esityksestä “Oyeh”, joka löytyy yhtyeen debyyttialbumilta “Down by the Jetty” vuodelta 1974, siis tasan 10 vuotta myöhemmin kuin alkuperäinen.

WILKO JOHNSON & MICK GREEN

Vuonna 2012 julkaistiin kaikki Wilko Johnsonin aikaiset Dr. Feelgood -levytykset komeana “All Through The City” -boksina. Varsinaisena yllätyksenä boksilla oli myös joitakin Wilkon ja Greenin yhdessä tekemiä studioäänityksiä, joissa bassoa soittaa Phil Thumpston ja rumpuja Dr. Feelgoodin Big Figure. Instro a go go -perinteitä kunnioittaen valitsimme herrojen versio vanhasta kunnon “Comin’ home babysta”, joka on koko shown eniten versioitu kappale.Näin äkkiseltään muistelisimme, että se on show’ssamme soinut ainakin Sylvie Vartanin, Johnny & The Hurricanesin, Challengersin ja London All Starsin versiona.

WILKO JOHNSON

Wilko Johnsonilta ilmestyi tänä vuonna uusi levy “Blow your mind”, joka on tuotantoarvoiltaan sekä materiaaliltaan vahvimpia sitten Dr. Feelgoodin kultapäivien, joten lienee täysin perusteltua ottaa loppuun hieman uudempaa materiaalia tuolta em. levyltä - ”Slamming”.

INSTRO A GOGO OSA 102 (7. kausi)

Aiheemme tällä kertaa: poptaide. 1950-luvun puolivälissä Lontoossa ja New Yorkissa kehittyneen taidesuuntauksen huippukautta oli 1960-luku. Poptaiteilijat pyrkivät teoksissaan rikkomaan rajoja taiteen ja arkipäiväisten esineiden, kuvien ja populaarikulttuurin tuotteiden välillä. Aiheet teoksiin haettiin mm. sarjakuvista, kuvalehdistä, mainoksista, pakkauksista, viihteestä, elokuvista, popmusiikista, radiosta ja televisiosta. Ylipäänsä suuntauksen aiheena oli massakulttuuri ja myöhemmin koko amerikkalainen elämänmuoto. Poptaiteessa persoonallinen tyyli eliminoitiin ja tunteet työnnettiin taka-alalle. Tämä tapahtui mm. monistamisen ja mekaanisen toiston kautta.

Aihe on laaja ja aika on lyhyt, joten poptaiteen sääntöjen mukaisesti emme aio tarjota mitään syvällistä analyysiä vaan pyrimme populaariin, kulutettavaan, leikkisään ja viettelevään lopputulokseen, joka sisältää oman aikansa populaarimusiikin helmiä: rytmibluesia, soulia, funkia… instrumentaaleina sekä laululla. Studiossa Janne Örnbergin parina pitkästä aikaa Heli Jauhiainen.

Taidegrafiikka on yleisnimitys menetelmille, joissa erilaisilta painolevyiltä vedostetaan kuva paperille tai muulle materiaalille. Taidegrafiikka kehittyi, kun taiteilijat ottivat käyttöönsä teollisia painomenetelmiä ja omaksuivat ne taiteen käytännöiksi. Taidegrafiikan menetelmät jaetaan perinteisesti neljään eri ryhmään sen mukaan, mihin osaan laatasta painoväri jää ja miltä se siirtyy painettaessa paperiin. Taidegrafiikan menetelmien pääryhmät ovat: kohopaino-, syväpaino-, ja laakapainomenetelmät sekä serigrafia. Pääperiaatteena on, että jokainen vedos on itsenäinen taideteos. Taidegrafiikka ei jäljennä olemassa olevaa taideteosta. Meitä näistä menetelmistä kiinnostaa tietenkin eniten monien poptaiteilijoiden suosima serigrafia. Kuvassa kyykkivä Andy Warhol (1928-1987) on saanut valmiiksi vedoksen eräästä poptaiteen keskeisimmästä teoksesta ”Campbell´s Soup Cans”. Itse asiassa teoksessa on kyse kolmenkymmenenkahden papupurnukan sarjasta, jotka koottiin yhdeksi kokonaisuudeksi Los Angelesissa 1962. Teosta pidetään poptaiteen lopullisena läpimurtona.

Andy Warholin ohella pop-taiteen merkittävä edustaja oli niin ikään newyorkilainen kuvanveistäjä ja taidemaalari Roy Lichtenstein (1923-1997). Hänen 1963 valmistunut ”Whaam!” -teos (näkyy YouTube-kuvakkeen taustalla) on taiteilijan ehkä tunnetuin yksittäinen teos ja varhaisimpia merkittäviä amerikkalaista pop-taidetta edustavia teoksia. Sarjakuvamaista tyylittelyä muistuttavassa diptyykissä yhdysvaltalainen hävittäjä tuhoaa viholliskoneen ohjuksella. Teos on maalattu kankaalle akryyli- ja öljyväreillä, ja sen koko on 1,7 x 4,0 -metriä. Teos on esillä Lontoon Tate Modernissa. Lichtensteinin kuvassa oleva maalaus ”Sleeping Girl” (1964) myytiin 9.5. 2012 lähes 34,8 miljoonalla eurolla New Yorkin Sotheby’sin huutokaupassa. Kyseessä on suurin Lichtensteinin työstä maksettu summa.

Eräässä kuuluisimmassa teoksessaan ”Marilyn Diptyck” (1962) Warhol käytti serigrafiamenetelmällä tehdyn teoksen (yhteiskoko 205,44 cm × 289,56 cm) aiheena vähän aikaa sitten kuollutta Marilyn Monroeta. Mallina käytetty valokuva on 1953 valmistuneesta elokuvasta ”Niagara”. Warhol palasi aiheeseen räiskyvimmillä väreillä uudestaan 1967 teossarjassa ”Marilyn Monroe”, josta kuva sivun alussa. Tässä nähtävässä YouTube-pätkässä puolestaan analysoidaan aiemmin mainittua ”Marilyn Diptyckiä”.

Ennen kuin päästämme teidät syventymään tämänkertaisessa jaksossa soitettujen mielenkiintoisten kappaleiden nippelitietojen pariin, suosittelemme katseltavaksi varsin helpon (lapsia varten tehdyn), hauskan ja avartavan johdatuksen poptaiteeseen: ”What is Pop Art?”.

WILLIE MITCHELL

Memphisissä operoinut Willie Mitchell (1928-2010) oli paitsi 50-luvulla uransa aloittanut menestynyt trumpetisti ja bändiliideri, myös merkittävä soul-, rock and roll, R&B ja funk-levytuottaja. Mitchellin repertoaariin ei juurikaan sisältänyt pahamaineista jazzia, mutta se ei estänyt häntä vuonna 1968 tekemästä omaa, vahvasti soulsävytteistä versiota The Dave Brubeck Quartetin vuonna 1959 levyttämästä jazzklassikosta ”Take Five”.

MAC REBENNACK

Mac Rebennack aloitti uransa 50-luvulla sessiomuusikkona - instrumenttinaan kitara ja myöhemmin piano tai Hammond-urut. 60-luvun puolivälissä hän toimi myös maineikkaassa Wrecking Crew -studiosessioryhmässä. Myöhemmin 60-luvulla hän löi itsensä läpi rhythm & bluesia, psykedeelistä rockia ja voodoota musiikissaan yhdistelleenä Doctor Johnina. Valitsemassamme esityksessä Rebennackin soololevytyksessä ollaan kuitenkin vielä perinteisemmän soul/rytmibluesin parissa vuonna 1962 - ”The Point”.

THE ZOMBIES

Reilut 30 kilometriä Lontoon pohjoispuolella sijainneessa St Albansin kaupungissa syntyi 1958 koulupoikien perustama rock and roll -yhtye The Mustangs. Pojat huomasivat kuitenkin, että samannimisiä yhtyeitä oli useita muitakin, joten nimi muuttui muotoon The Zombies 1962. Yhtyeen perustajiin lukeutuva kosketinsoittaja ja toinen laulaja Rod Argent on muistellut myöhemmin, etteivät he edes silloin tienneet mitä zombiet ovat, liittyi kai jotenkin haitilaiseen folkloreen, mutta nimi kuulosti hyvältä. Yhtyeen ensimmäinen single ”She´s Not There” nousi 1964 Englannin listalla 12. sijalle ja yhdysvalloissa peräti Billboardin kakkoseksi. Kappale löytyy myös seuraavana vuonna julkaistulta ensimmäiseltä LP-levyltä ”Begin Here”, jolta valitsimme näytteeksi yhtyeen basistin Chris Whiten sävellyksen ”What More Can I Do”. Zombies lopetti toimintansa 1968, mutta aloitti 2004 uudelleen tähän päivään asti kestäneen aktiivisen keikkailun.

ROGER MORES

Belgialainen Roger Mores oli monipuolinen säveltäjä, sovittaja ja orkesterinjohtaja, joka toimi 60- ja 70-luvuilla monien maansa kärkipoppareiden taustalla. Näiden lisäksi hän teki myös lukuisia omia levytyksiä lungista loungesta jazziin, mutta ei karttanut uusimpia muotivirtauksia ja soundeja, kuten funkia ja psykedeelisiä sävyjä ja fuzzin käyttöä levytyksissään. 70-luvulle tultaessa hän toimi myös discomusiikin pioneerina. Ihan niin pitkälle emme mene, mutta vuonna 1968 julkaistu funk-instrumentaali ”Z U G” antaa varmasti kuvan ennakkoluulottoman ammattimiehen työstä.

THE POOR BOYS

Pohjois-Carolinassa 1951 perustettu The “5” Royales (alkuun Royal Sons Quintet) oli ensimmäisiä kokoonpanoja, jotka yhdistelivät musiikissaan gospelia, jump bluesia ja doo-wopia, ja toimivat täten myös maaperän pehmittäjänä rock and rollille. Five Royales toimi suunnannäyttäjänä ja innoittajana mm. Ray Charlesille ja James Brownille, jotka myös levyttivät yhtyeen kappaleita. Eric Clapton ja Steve Cropper puolestaan mainitsevat Royalesin kitaristin Lowman Paulingin yhdeksi avainvaikuttajakseen. Yhtye levytti useammallekin eri levymerkille, ja newyorkilainen Apollo Records julkaisi siltä vauhdikkaan rytmibluesin ”(I´m Gonna) Spend My Money” vuonna 1961, mutta The Poor Boys -nimisenä bändinä. Five Royals lopetti toimintansa 60-luvun puoliväliin tultaessa.

JOHN LEE HOOKER

Syntyjään missisippiläistä blues-muusikkoa, kitaristi-laulaja John Lee Hookeria (1917-2001) pidetään eräänä bluesin keskeisimmistä vaikuttajista. Soittoalkeet hän oppi isäpuoleltaan blues-muusikko William Moorelta. Karattuaan 15-vuotiaana maailmalle Hooker asettui lopulta Detroitiin päästyään töihin Fordin tehtaalle. Vapaa-aikoinaan hän kasvatti mainettaan klubeilla ja levytyspuuhiin päästiin 1948, jolloin julkaistiin rhythm & blues -listan hitiksi noussut ”Boogie Chillun”. Me valitsimme näytteeksi Hookerilta hänen 1956 julkaistun ”Dimplesin”, joka nousi 1964 bluesin hullaannuttaman Englannin singlelistan 23. sijalle. Tämä toimikin hänen kansainvälisen suosionsa porttina.

THE VELVET UNDERGROUND & NICO

The Velvet Undergroundin voimahahmot newyorkilainen Lou Reed ja walesilainen John Cale aloittivat Falling Skies duona, mutta kasvattivat nopeasti ryhmänsä nelihenkiseksi yhtyeeksi - aluksi Warlock, sitten Velvet Underground. Erään keikan jälkeen Andy Warhol ehdotti, että voisi alkaa yhtyeen manageriksi, vaikkei tajunnut musiikkibisneksestä tuon taivaallista. Reed ymmärsi kuitenkin, että kuuluisan kuvataiteilijan nimestä saattaisi olla hyötyä matkalla maineeseen ja levytysstudioon. Warholin vaatimuksesta ja Reedin mielipahaksi yhtyeeseen pestattiin toinen päälaulaja, saksalaissyntyinen Christa Päffgen eli Nico. Yhteistyönä 1966 äänitetty ja seuraavana vuonna julkaistu esikoisalbumi ei kuitenkaan saanut maksavan yleisön eikä kriitikoiden suosiota.

INSTRO A GOGO OSA 101 (7. kausi)

Sir Roger Moore (1927-2017) on piipahdellut aiemmin useammassakin osassa, mutta nyt olemme omistaneet kokonaisen shown miehelle, jonka vaikutus popkulttuuriin on ollut hyvin olennainen ja kiistämätön. Pelkästään Pyhimys, Veijareita ja pyhimyksiä sekä tietenkin James Bond riittänee Mooren nimen ikuistamiseen television ja elokuvan historiankirjoituksessa. Mutta teki hän paljon muutakin kuin kaatoi valkokankaalla Dry Martineja kitusiin, konnia lattiaan ja kaunokaisia sänkyyn. Moore oli luonteeltaan aito englantilainen herrasmies, jota huoletti kovasti maailman epätasa-arvoisuus ja ihmisoikeuksien polkemiset. Hän siis muistutti tosielämässäkin roolihahmoaan Simon Templaria Pyhimyksessä - sukkela seuramies, mutta tosipaikan tullen valmiina taistelemaan heikkojen ja sorrettujen puolesta. Moore omistikin elämänsä ehtoon hyväntekeväisyystyölle Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä.

Mitään täydellistä historiikkia emme ajan puitteissakaan ehdi, mutta on korkea aika käydä vähän Sir Rogerin uraa läpi muutamien mielenkiintoisten ja hauskojenkin anekdoottien myötä ja nostaa esille kuinka hienosta miehestä loppujen lopuksi olikaan kyse.

Leslie Charterisin vuonna 1928 luomasta modernista Robin Hoodista, Simon Templarista kertovaa suosittua TV-sarjaa ”The Saint” (suom. Pyhimys) tehtiin 118 episodia vuosina 1962-1969. Nimiroolissa heikkoja ja sorrettuja puolustavana hurmurina nähtiin tietenkin Roger Moore. Valkoisen ratsun sijaan Pyhimyksen kulkuneuvona oli valkoinen Volvo P1800. Toisin kuin Jaguarilla, josta sarjan tuottajat ensin pyysivät autoa, Volvolla ymmärrettiin, että auton esittely viikoittain suositussa tv-sarjassa nostaa huikeasti myyntiä. Siitä eteenpäin Volvo toimitti joka tuotantokauden alussa veloituksetta kaksi tuliterää P1800 -mallin autoa (kuvassa sivun alussa) kuvausryhmälle… ja kolmannen päätähdelle. Sarjassa vieraili monia maineikkaita (tai myöhemmin sellaiseksi nousseita) englantilaisia näyttelijöitä, kuten mm. Honor Blackman, Lois Maxwell, Julie Christie, Oliver Reed, Anthony Quayle, Julian Glover, Sylvia Sims, Peter Wyngarde, Edward Woodward, Ian Hendry ja Shirley Eaton (kuvassa). Lisää mielenkiintoisia anekdootteja löydätte osasta 41.

Ennen lopullista läpimurtoaan Simon Templarina Roger Moore oli ehtinyt näytellä monissa muissakin TV-sarjoissa, kuten mm. 1957-1959 nimiosassa englannin televisiossa esitetyssä ”Ivanhoessa” ja 1960-1961 James Gardnerin rinnalla Yhdysvaltain TV:ssä esitetyssä lännensarjassa ”Maverick”. TV-tuotantojen lisäksi hän oli näytellyt myös säännöllisesti elokuvissa vuodesta 1954 lähtien. Yksi näistä elokuvarooleista nähtiin 1961 ensi-iltansa saaneessa toisen maailman sodan aikaiseen Afrikkaan sijoittuneessa Gordon Douglasin ohjaamassa kolmidraamassa ”The Sins of Rachel Cade”. Kuvassa Moore vastanäyttelijöidensä Angie Dickinsonin ja Peter Firthin kanssa. Näyttelijätyön lisäksi Moore hankki uransa alkuaikoina 50-luvulla lisätienestejä vaatemallina. Tästä Sir Michael Caine muisti naljailla vielä vuosikymmeniä, kutsuen ystäväänsä villapaitamannekiiniksi.

70-luvun alussa maailmanlaajuisen suosion saaneessa ”The Persuaders!” -TV-sarjassa (suom. Veijareita ja pyhimyksiä) Roger Moore sai rinnalleen vakiintuneen Hollywood-tähden Tony Curtisin (1925-2010). Ehtona sitoutua Pyhimyksen jälkeen uuteen TV-sarjaan Moore piti, että sitä tehtäisi vain yksi kausi. Osittain syynä oli, että hän ei halunnut jumittua enää liian pitkäksi aikaa televisioon, mutta taas toisaalta syynä voidaan pitää, että Bond-tuottaja Albert R. Broccoli oli lähestynyt häntä ja väläytellyt pestiä James Bondin rooliin. ”Persuadersista” löydätte lisää tarinaa mm. osasta 85 ja Mooren Bond-pestistä osasta 70.

Bond-roolin ohella Moore näytteli myös lukuisissa muissa ison budjetin elokuvissa, kuten mm. Lee Marvin kanssa sotaseikkailussa ”Shout at the Devil” (1976), Sherlock Holmesia ”Sherlock Holmes in New York” (1977), Richard Burtonin ja Richard Harrisin kanssa sotaelokuvassa ”The Wild Geese” (1978), Gregory Peckin, David Nivenin ja Trevor Howardin kanssa niin ikään sotaelokuvassa ”The Sea Wolves” (1980) ja Burt Reynoldsin, Farraw Fawcettin ja Dean Martinin kanssa komediassa “The Cannonball Run” (1981). Viimeisen Bond-elokuvan ”A View to a Kill” (suom. 007 ja kuoleman katse) Moore keskittyi toimimaan Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä, mutta näyttäytyi silti vielä muutamissa vähemmän huomiolle jääneissä elokuvissa. Näistä mainittakoon mm. Bond-konnia parodioiva pikkurooli Spice Girls -elokuvassa ”Spice World” 1997.

TONY CROMBIE

Englantilainen rumpali, pianisti ja orkesterinjohtaja Tony Crombie (1925-1999) tuli jo 40-luvulla tunnetuksi maansa yhtenä parhaana jazzrumpalina. Tämän lisäksi hänen 50-luvulla perustamaansa Tony Crombie & His Rocketsia pidetään maan ensimmäisenä rock and roll -yhtyeenä ja sen 1956 levyttämää ”Teach You to Rockia” ensimmäisenä oikeaoppisena rock and roll -kappaleena. 50-luvun loppuun tultaessa Crombie siirtyi kuitenkin takaisin jazziin. Tähän jaksoon emme valinneet Crombielta kuitenkaan rockia tai jazzia vaan ”Interpol Chase” -nimisen kappaleen englannin televisiossa 1960 yhden kauden pyörineen agenttisarjan, ”Man from Interpol”, soundtrackiltä.

THE ELIMINATORS

Brittiläisen The Eliminatorsin ”Guitars & Percussion” -albumi vuodelta 1966 on vähintään tutustumisen arvoinen tapaus. Se sisältää instrumentaaliversioita useista aikansa kuumimmista hiteistä laidasta laitaan; surfista boogaloohon ja popsävelmistä TV-sarjatunnareihin. Tästä joukosta löytyy myös iskevä versio ”The Saintin” teemakappaleesta. Yhtyeen jäsenet toimivat myös yhteistyössä konkarisäveltäjä ja orkesterinjohtaja Cyril Stapletonin kanssa, joka toimi myös em. albumin useimpien kappaleiden sovittajana.

EDWIN ASTLEY

Englantilainen säveltäjä Edwin Astley (1922-1998) aloitti uransa saksofonistina, mutta siirtyi 50-luvulla elokuvatuotantojen ja television palvelukseen säveltäen musiikkia moniin suosittuihin sarjoihin, joista kuuluisimmat ovat ”Danger Man” ja tietenkin ”The Saint”. Nyt emme kuuntele kuitenkaan kumpaakaan näistä vaan kokoillan elokuvaksi tehdyn ”Vendetta for the Saint” (1969) teemakappaleen. Jännänä anekdoottina mainittakoon, että Astley oli The Whon kitaristin, Pete Townsendin appiukko.

STANLEY BLACK

Englantilainen Stanley Black (1913-2003) teki monipuolisen uran jazzmuusikkona, orkesterinjohtajana, säveltäjänä, sovittajana ja elokuvamusiikin tekijänä. Hänen käsialaansa ovat mm. kahden Cliff Richard -elokuvan, ”The Young Ones” ja ”Summer Holiday”, scoret. Malliksi Blackin töistä valitsimme tämänkertaisen aiheemme mukaisesti Roger Mooren tähdittämän elokuvan ”Crossplot” teemakappaleen vuodelta 1969.

LES DISCRETS

Vuonna 2003 perustetun ranskalaisen shoegazing-yhtye Les Discretsin musiikki on ehkä pääasiassa agendaamme hieman liian taiteellista, mutta 2011 julkaistu cover John Barryn 1971 tekemästä teemakappaleesta TV-sarjaan ”The Persuaders!” täyttää korkeat kriteerimme ja sen myös ilomielin soitamme.

GEORGE MARTIN

Roger Mooren ensiesiintymistä James Bondina elokuvassa ”Live and Let Die” (1973) ei tahdittanut aiempien Bondien tapaan John Barryn säveltämä score, sillä hän oli tuolloin kiinnitetty erääseen teatteriproduktioon. Teemakappaleen elokuvaan teki Paul ja Linda McCartney, jotka kappaleen myös esittivät, George Martinin vastatessa sovituksesta. Entinen Beatles-tuottaja Martin pestattiin lopulta koko elokuvan musiikin säveltäjäksi, ja hyvinhän se häneltä sujui, kuten voitte itse vakuuttua kuultuanne esim. kappaleen ”Trespassers Will Be Eaten”. Toinen Bond-tuottajista, Harry Saltzman, olisi tosin halunnut alun perin teemakappaleen esittäjäksi kovassa nosteessa olleen amerikkalaisen Thelma Houstonin, mutta Martin pysyi tiukkana tukiessaan McCartneytä.

GEORGIE FAME & THE BLUE FLAMES

Brittiläinen Colin Powell oli vain 16-vuotias, kun hän aloitti pianistina 1959 sen ajan erään kovimman promoottorin, Larry Parnesin kiertueyhtyeessä, joka säesti mm. Marty Wildeä, Billy Furyä, Joe Brownia sekä Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania näiden Englannin kiertueella. Powellin potentiaalisuus rivimiehestä parrasvaloon ei jäänyt Parnesilta huomaamatta ja nuori mies pääsikin esittämään myös soolonumeroita - ainoana ehtona, että omaksuisi uuden nimen, Georgie Fame. 60-luvun alussa Fame sanoutui irti Parnesin tallista ja saavutti The Blue Flames -yhtyeineen suosiota uudenlaisella rytmibluesia, jazzia, poppia ja (ensimmäisten joukossa Euroopassa) skata yhdistelevällä tyylillä - ensimmäinen listaykköshitti ”Yeh Yeh” vuonna 1964. Näytteeksi valitsimme Famen ns. mod-vuosilta alun perin The Mar-Keysin instrumentaalikappaleen ”Last Night” (1966).

INSTRO A GOGO OSA 100 (7. kausi)

Kun aloitimme syksyllä 2015 Instro a Go Go Radio Shown tekemisin, emme arvanneet, että kolmea vuotta myöhemmin saavuttaisimme sadannen jakson maagisen rajapyykin. Näin tässä kuitenkin kävi, että ideamme rennosta musiikkipainotteisesta ja runsaasti menneiden vuosikymmenten popkulttuurianekdootteja sisältävästä lifestyle show´sta osoittautui yllättävän kantavaksi. Tämä seikka tietenkin kannustaa idean ylpeitä isiä, Jari Mobergia ja Janne Örnbergiä, ponnistelemaan jatkossakin korkean tason ylläpitämiseksi.

Täyttä kunniaa emme toki voi pelkästään itsellemme ottaa, sillä aktiivisella avustajatiimillämme on viimeisimpien kausien aikana ollut yhä suurempi rooli entistä monipuolisemman ohjelman tekemisessä. Erilaiset syväluotaavat teemajaksot ovatkin tulleet tutuiksi jo neljänneltä kaudelta alkaen. On myös korkea aika antaa tunnustusta työryhmämme teknikoille, Toni Liimattalle ja Jani Mikkolalle, jotka ovat uupumatta sietäneet tähtijuontajakaksikko Moberg & Örnbergin oikkuja ja pitäneet huolen, että show on saatu ajoissa purkkiin ja eetteriin.

Sadan jakson aikana olemme käyneet läpi huiman määrän popkulttuuriin vaikuttaneita ilmiöitä, tapahtumia sekä aikamoisen määrän jänniä anekdootteja - pääasiassa 60-luvulta. Kyseistä vuosikymmentä pidetään usein musiikin, kuten monen muunkin asian näkökulmasta vuosikymmenenä jolloin kaikki tapahtui. Tuolloin mentiin todellakin vauhdilla ja tutkiipa mitä tahansa kaikkien aikojen paras albumilistaa, niin merkittävin osa niistä on tosiaankin 60-luvulla tehtyjä. Tämän juhlajakson käynnistää Johnny & The Hurricanes ”Comin´ Home Babyllä”, eli samalla kappaleella, jolla ensimmäinen show´mme starttasi.

Eikä pelkästään musiikissa menty vauhdilla eteenpäin vaan muillakin populaarikulttuurin osa-aluilla. 60-luvun muodista olemme ohjelmasarjan aikana puhuneet lukuisia kertoja. Jo niinkin varhain kuin jaksoihin viisi ja yksitoista olimme varanneet koko lähetysajan svengaavalle Lontoolle ja tuon ajan edistyksellisille muotisuunnittelijoille, kuten Mary Quantille. Vanhoillisissa piireissä sanottiin tuolloin minihameita paholaisen luomukseksi. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa vaan kunnia kuuluu tosiaankin Mary Quantille.

Ohjelmasarjan aikana meillä on ollut haastatteluja kymmenessä jaksossa. Vierailevia juontajia on ollut viisi: Tuomas Levonmaa, Jussi Rouhiainen, Timo Kurunsaari, Kati Järvi ja jo kolmannelta kaudelta mukana ollut Heli Jauhiainen (kuvassa). Soitettavia kappaleita emme alkaneet laskemaan, mutta eri artisteja/bändejä olemme esitelleet reilusti yli viisisataa. Näistä suomalaisten esiintyjien osuus on ollut vajaa sata. Eli suomalaista musiikkia on siis pidetty hyvin esillä, ottaen huomioon, että tuohon viiteen sataan sisältyy amerikkalaisten ja englantilaisten lisäksi monia muitakin kansallisuuksia, kuten espanjalaiset, ranskalaiset, saksalaiset, japanilaiset, ruotsalaiset, belgialaiset jne. jne.

Satunnaisilla drinkkikouluosuuksilla olemme perustelleet näppärästi oman juomisemme, eräänlaisena valistuksena elegantista juomisesta. Juoja löytää aina omatuntoaan tyynnyttelevän syyn ja meillä se on nimenomaan valistus.

Tällä kertaa rakennamme juhlan kunniaksi Dry Martinit. Ja ihan alkuun. Dry Martinia ei pidä sekoittaa Vodka Martiniin, jonka James Bond on tehnyt tunnetuksi. Dry Martinissa käytetään giniä, ei vodkaa. Bond vaatii Martininsa ravistettuna. Dry Martini puolestaan sekoitetaan jäiden seassa, ei ravisteta. Syy tähän on, että ravistettaessa juoman kirkas kuulaus samenee jääpalafragmenteista. Mutta meidän puolesta voitte sen ravistaakin, me emme ole niin snobeja.

Oikean Ginin ja Vermutin sekä näiden sekoitussuhteesta on kinasteltu vuosikymmeniä. Drinkin alkuperästäkään ei ole varmaa tietoa, mutta ensimmäiset reseptit löytyy Yhdysvalloista, yllätys, yllätys, kieltolain ajalta. Tuolloin tosin Vermutin määrä oli huomattavasti suurempi kuin nykyiset suositukset. Vuosikymmenten varrella onkin syntynyt lukuisia Dry Martini -anekdootteja. Yksi löytyy elokuvaohjaaja Luis Bunuelin elämänkerrasta ”Viimeinen henkäykseni”. Siinä opastettiin, että vermutti lisätään siten, että annetaan valon langeta vermuttipullon läpi gini-pulloon.

Mutta itse asiaan. Tässä olisi yksi suosimamme resepti oikein liikkuvalla kuvalla, ikään kuin rohkaisuksi, sillä tämän drinkin rakentaminen ei ole kovinkaan vaikeaa.

IAGG radio showssa on esitelty useampaan otteeseen 60-luvun cooleja agenttielokuvia, joten juhlaohjelman kunniaksi halusimme tehdä oman pienen kunnianosoituksemme ko. genrelle. Kuvassa elokuvan pahiksia esittävät Tuomas Levonmaa, Johanna Haaja ja Jussi Rouhiainen.

IAGG Filesin kuvaukset käynnissä Ässäpuistossa Helsingissä Kallion kaupunginosassa. Kuvassa kuvaaja Juho Karhu, ohjaaja Janne Örnberg, ääni/valomies Teemu Kotila ja neuvokasta sankaritarta esittävä Saana Koskinen.

Tämä elokuva on kunnianosoitus kaikille niille tyylikkäille kylmän sodan maailmaan sijoittuneille 60-luvulla tehdyille vakoiluelokuville, kuten ”The Ipcress File” (1965), ”The Spy Who Came in from the Cold” (1965), ”The Quiller Memorandum” (1966), ”Funeral in Berlin”(1966), ”A Dandy in Aspic” (1968) jne. Antoisaa elokuvahetkeä.

JOHNNY & THE HURRICANES

Yhdysvaltalainen insrumentaaliyhtye, Johnny & The Hurricanes, nousi ”Red River Rockillaan” myyntilistan kärkeen molemmilla puolin Atlanttia 1959. Kiihkeä keikkailu- ja levytystahti alkoi kuitenkin nopeasti nakertaa alkuperäisen kokoonpanon kemiaa. Asiaa ei auttanut yhtyeen johtajan ja fonistin Johnny Parisin yhä diktaattorimaisemmat johtometodit. Alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen yhtye ei enää saanut aikaiseksi mainittavia hittejä, vaikka keikkasuosio jatkui varsinkin Euroopassa ja Aasiassa. Tässä kuitenkin Johnny & The Hurricanes versioi mehukkaasti mod jazz klassikkoa ”Comin´ Home Baby” alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen 60-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

THE ANIMALS

Brittiläisen invaasion eräs keskeisin yhtye, The Animals, perustettiin 1962 ja se oli toiminnassa vuoteen 1966, jonka jälkeen radikaaleja kokoonpano- ja tyylimuutoksia läpikäyneenä jatkoi nimellä Eric Burdon & The Animals aina vuoteen 1969. Tämän jälkeen yhtye esiintyi alkuperäisessä kokoonpanossaan vielä 1976-1977 ja 1983. Alkutaipaleellaan Animals tuli tunnetuksi tekemällä kiivaita sovituksia amerikkalaisista rhythm and blues -kappaleista, joten malliksi valitsimme heidän ensimmäiseltä LP:ltä (1964) alun perin John Lee Hookerin sävellyksen ”Boom Boom”.

THE JETS

Hollantilaisen The Jetsin tarina alkaa Utrechtin kaupungista vuonna 1959. Tuolloin yhtye tunnettiin nimellä The Rocking Explosives, mutta muutti tyyliään lauletusta rock and rollista instrumentaalirockiin 1963 The Shadowsin vaikutuksesta. Samalla myös nimi muuttui ytimekkäästi Jetsiksi. Japanin markkinoille yhtyeen levyjä myytiin myös nimellä The Goldfingers heidän suurimman hittinsä ”Goldfinger” maineella ratsastaen. Kappale on tietenkin yhtyeen instrumentaaliversio John Barryn samannimiseen James Bond -elokuvaan säveltämästä teemakappaleesta. Yhtye lopetti toimintansa 1966.

PETER THOMAS

Saksalainen muusikko ja säveltäjä Peter Thomas (s. 1925) aloitti ammattiuransa soittamalla ravintoloissa ja yökerhoissa. Elokuvamusiikin pariin hän siirtyi 50-luvun lopulla ja hänen läpimurtonaan voidaan pitää Edgar Wallacen jännityskirjojen länsi-saksalaiseen filmatisointisarjaan tekemää musiikkia, Jerry Cotton -elokuvasarjaa (1965-1969) ja scifi-sarjaa ”Raumpatrouille” (1967).Thomas yhdisteli musiikissaan jazzia ja klassista 60-luvun trendikkäimpiin go-go-rytmeihin ja kehitti innovatiivisesti uusia elektronisia soundeja. Thomas tunnetaankin elokuvamusiikin lisäksi saksalaisen elektropopin keskeisimpänä pioneerina. Näytteeksi Peter Thomas Sound Orchesterin tekemä teemakappale, Saksan liittotasavallan televisiossa 1967 esitettyyn, ”Verräter” -nimiseen minisarjaan.

REG GUEST

50-luvulla rock and rollin nostattamassa hyökyaallokossa monet jazzmuusikot pelkäsivät uuden muotimusiikin jättävän heidät työttömiksi. Ammattilaisten pelko oli osin perusteltua, sillä keikkojen saaminen vaati uuden tyylin omaksumista. Reg Guestin kaltaiselle ennakkoluulottomalle jatsarille uusi tilanne tuntui enemmänkin raikkaalta tuulahdukselta ja tilaisuudelta päästä tienaamaan uudella musiikkityylillä Elviksen sessioiden pianistin Floyd Cramerin tapaan. Guest soittikin monilla myöhemmin klassikoiksi kohonneilla rock-levyillä, kuten esim. Billy Furyn legendaarisella ”Sound of Fury” -albumilla. Myöhemmin 60-luvulla Guest vastasi mm. Dave Berryn ja Scott Walkerin kappaleiden sovituksista. Ohessa syntyi myös omia levyjä joista valitsimme The Reg Guest Syndicaten Hammond-vetoisen takaa-ajokappaleen ”Underworld” vuodelta 1966.

THE DAVE HAMILTON SET

Amerikkalainen kitaristi ja vibrafonisti Dave Hamilton soitti 60-luvun alussa monissa Motownin julkaisuilla levy-yhtiön sessioryhmän The Funk Brothersin riveissä. Myöhemmin Hamilton luotsasi omia yhtyeitään levyttäen satunnaisesti mm. funkia, soulia ja mod jazzia, kuten tyylinäytteeksi valitsemamme The Dave Hamilton Setin ”D.H. Boogaloo 60-luvun puoliväliltä osoittaa.

JOE LOSS & HIS ORCHESTRA

Brittiläinen orkesterinjohtaja Joe Loss tuli maassaan tunnetuksi big bandien menestyksen aikakaudella 1930- ja 40-luvulla. Loss orkestereineen on siinä mielessä poikkeuksellinen, että sen suosio on pysynyt vakaana aina nykypäiviin asti, vaikka Loss itse kuolikin jo 1990. Loss oli koko ikänsä hyvin ennakkoluuloton, eikä empinyt uudistaa orkesterinsa soundia kulloisenkin aikakauden yleisön makujen mieleen. 60-luvulla hän pestasi mm. Big Jim Sullivanin tuomaan big band soundiinsa nuorekasta sähkökitaraa. Vuonna 1965 levytetty, toisen ”Pink Panther” -elokuvan teemakappale, ”A Shot in the Dark” todistaa, ettei Brian Setzer ollutkaan rockin ja big bandien fuusiossa ensimmäinen.

INSTRO A GOGO OSA 99 (7. kausi)

On jälleen Instro a Go Go Radio Show´n jokavuotisen Halloween Specialin aika.

Alun perin juhla kuului pakanalliseen kelttiläiseen kansanperinteeseen. Talvikauden alkamisen juhla, jolloin vainajien henkien vaelluksen ihmisten keskuudessa uskottiin olevan vilkkainta. Suomessa vastaavanlainen juhla tunnettiin kekrinä ennen kuin se sulautettiin kristillisten oppien mukaisesti pyhäinmiestenpäiväksi.

Tällä kertaa emme ole valinneet lähdemateriaalia angloamerikkalaisesta kauhuperinteestä vaan pysyttelemme suomalaisissa kauhutarinoissa. Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet tarinat toisesta todellisuudesta, jonka asukkaat joskus vierailevat keskuudessamme. Yliluonnolliset ilmiöt ja kummitukset elävät edelleen varsin voimakkaasti myös kotimaisessa kertomusperinteessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin on koottu valtava määrä suomalaisia kummitustarinoita, joten tämän vuoden Halloween Party on vietetään kotoisten kummitusten, räyhähenkien ja enteiden parissa.

Usein kummitus liittyy jollain tavalla moraalisiin asioihin - selvittämättä jäänyt raskas rikos, kuten murha. Kummitusjutuissa on kyse maailmanjärjestyksestä. Asioiden pitää sujua tietyllä tapaa - oikein - tai muuten niihin puututaan henkimaailman puolelta. Räyhähenget ovat toki oma lajinsa, mutta yleensä kummitukset ovat vaarattomia ja useimmiten kummittelu loppuu, kun taustalla oleva selvittämätön asia on saatu jollain tapaa kuntoon. Esimerkkinä Zacharias Topeliuksen kauhuromanttinen romaani ”Linnaisten viheriä kamari (1859), jonka ohjasi ”Linnaisten vihreä kamari” -nimiseksi elokuvaksi Valentin Vaala 1943 pääosissa Regina Linnanheimo ja Rauli Tuomi.

Erik Blombergin 1952 ohjaama ”Valkoinen Peura” on eksoottiseen ja hyiseen Lappiin sijoittuva suomalaisen elokuvataiteen merkkiteos, joka sai aikanaan monia kansainvälisiä tunnustuksia, ja se palkittiin myös Cannesin elokuvajuhlissa vuonna 1953. Elokuvan kantavana ideana on tietämättään noitien sukuun kuuluvan Mirjami Kuosmasen esittämän Piritan muuttuminen peuraksi: noituus, joka puhkeaa määrätyissä olosuhteissa ja aluksi vasten naisen tahtoa, kunnes hän vähitellen ryhtyy käyttämään taikavoimaansa tietoisesti ja tuhoavasti.

Mika Waltarin näytelmään perustuvassa Roland af Hällströmin 1952 ohjaamassa ”Noita palaa elämään” arkeologit kaivavat esiin 300 vuotta vanhan noidan ruumiin paikallisten asukkaiden varoituksista huolimatta. Mirja Manen näyttelemä noita pistääkin tuulemaan päästyään ylös suohaudastaan ja sekoittaa totta kai miesten päät. Elokuvan alastomuuskohtaukset herättivät aikoinaan kohua, ja niiden ansiosta se myytiin sekä Yhdysvaltoihin että Länsi-Saksaan. Kömpelyydestä ja tahattomasta koomisuudestaan huolimatta af Hällströmin teos on kuriositeettina mielenkiintoinen.

Suomalaisia kummitustarinoita on vuosikymmenten aikana koottu kirjoihin ja kansiin lukuisia kertoja. Toimituksemme suosittelee Halloween-lukemiseksi, lähdemateriaalinakin käyttämiemme, toimittaja ja ohjaaja Sami Aaltosen 2002 julkaistua ”Aavetaloja” sekä filosofi ja tietokirjailija Eero Ojasen 2016 julkaistua ”Suurta suomalaista kummituskirjaa”. Molemmat teokset sisältävät mielenkiintoisia yliluonnollisia tapauksia aina 1500-luvulta lähtien lähipäiviin saakka.

SCREAMING LORD SUTCH

Suomessakin pariin otteeseen 80- ja 90 -luvulla vieraillut David Sutch alias Screming Lord Sutch (1940-1999) oli kauhurockin pioneeri ja mm. Alice Cooperin esikuva. Sutchin taustabändiin The Savagesiin kuului eriaikoina huomattava määrä keskeisiä englantilaisia rockmuusikoita, kuten mm. Ritchie Blackmore, Jimmy Page, Jeff Beck, Noel Redding, Jon Lord, Nicky Hopkins, Mitch Mitchell, Bobbie Clarke, Clem Cattini, Nic Simper, Little Carlo ja Ray Neale. Sutchin ensimmäinen levytys oli studiovelho Joe Meekin tuottama “Till the Following Night” joulukuussa 1961.

THE STRANGERS

Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoittamaan tekstiin sävellyksen tehneen Erkki Melakosken ”Balladi Olavinlinnasta” nousi suureksi hitiksi Annikki Tähden levytyksenä 1956. Synkeä balladi päätyi myös The Strangersin järjestyksessä toiselle singlelle, hitiksi nousseen ”Kolme kitaraa” B-puolelle 1963. Kappaleen mystistä ilmapiiriä tihennettiin basso- ja bongosooloilla, Jaakko Salon spiritistisillä uruilla ja vieläpä yhtyeen basistin Kari Bergströmin loihtimalla tuuliefektillä. Kaiken kaikkiaan Scandia-Musiikki käytti kilpailijoihinsa verraten tavallista enemmän vaivaa pelkäksi ohimeneväksi muotioikuksi solvatun rautalankalevytyksen tekemiseen.

KENNY & THE FIENDS

Muutamia surf/rock-instrumentaaleja levyttänyt yhdysvaltalainen Kenny & The Fiends oli voimissaan 1962-1965. Ensimmäinen single ”House on Haunted Hill” on yhtyeen originaalikappale, vaikka tuo mieleen ”Istanbul” -nimisen kanadalaisen The Four Ladsin kansainvälisen hitin vuodelta 1953.

LARRY & THE BLUE NOTES

Texasilainen Larry & The Blue Notes sai alkunsa Halloween bileissä 1962. Alkuun yhtyeen repertoaari koostui pääasiassa instrumentaaleista mm. kalifornialaisten surf-bändien ja Freddie Kingin inspiroimana. Keväällä 1965 julkaistiin heidän ensimmäinen singlensä ”Night of the Phantom”. Alkuperäisessä nauhoitteessa ”Phantomin” tilalla oli ”Sadist”, mutta levyn tuottaneen Major Bill Smithin mielestä se ei ikinä pääsisi radiosoittoon, jos kappaleessa mainittaisi tuo sana. Alkuperäinen ”Night of the Sadist” julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1984 ”Back from the Grave, Vol.4” -LP-kokoelmalla. Yhtyeen epätasainen levytysura (välillä eri nimelläkin) jatkui aina hajoamiseen asti vuoteen 1968.

THE PHANTOM FIVE

The Phantom Fivestä ei juurikaan löydy tietoa, mutta jäljet johtavat Indianaan, jossa yhtye julkaisi ainoaksi jääneen horror-surf-singlensä mystisellä Skull -levymerkillä alkuvuodesta 1964.

KIP TYLER

Edellisen esiintyjän tapaan chicagolainen Kip Tyler aloitti soittamalla high school -bändeissä ja pääsi pieneen rooliin nuorisoelokuvassa ”Rock, Pretty Baby” 1956. Tämä poiki levytyssopimuksen Deccalle, jossa Tyler kokeili erityylejä rajusta rock and rollista aina bossa novaan. Varsinaista läpimurtoa ei miehen kohdalle koskaan osunut ja hän katosikin julkisuudesta 1965 viimeisen singlen jälkeen. 1958 julkaistu ”She´s My Witch” vuodelta 1958 on kuitenkin pitänyt huolen ettei miestä ole unohdettu, sillä kappale on myöhemmin ollut kovassa käytössä ja sen ovat levyttäneet useat bändit, kuten mm. The Fuzztones, The Radiacs ja lahtelainen Sam & The Zombies.

STEVE KING & THE ECHELONS

Chicagolainen radiopersoona ja tuottaja Steve King kokeili yhden singlen verran onneaan myös levylaulajana ennen varsinaista läpimurtoaan eetterissä. Mercury Recordsin lokakuussa 1962 julkaisema Kingin itse säveltämä ja sanoittama demoninen ”Satan is Her Name” jäi ilman sen kummempaa huomiota, mutta on myöhemmin vakiinnuttanut asemansa kauhurockin kulttiklassikkona.

THE SCAFFOLDS

Syksyllä 1961 perustettu helsinkiläinen The Scaffolds aloitti aikakauden tyylille tavanomaisesti rautalangalla. Tai ehkäpä sana ”tavanomainen” ei tee oikeutta Scaffoldsin kohdalla, sillä kyseessä on todellinen tyylilajinsa pioneeri niin perustamispäivänsä kuin ensimmäisen levyjulkaisun perusteella. Yhtye oli myös ensimmäisiä rautalankayhtyeitä, joka pestasi vakinaisen laulusolistin riveihinsä - Cay Karlsson loppuvuodesta 1962. Lisäksi yhtye teki suomalaista rock-historiaa esiintymällä kesällä 1964 legendaarisella Star-Clubilla Hampurissa, ensimmäisenä ja tiettävästi ainoana suomalaisena yhtyeenä. Lisäksi Scaffolds sävelsi muutamia alkutaipaleen traditionaalisia instrumentaaleja lukuun ottamatta omat kappaleensa. Soitettava kappale on kuitenkin poikkeus säännössä, sillä huhtikuussa 1964 julkaistu instrumentaali ”Ghost Train” on alun perin englantilaisen Bert Weedonin levytys vuodelta 1961.

INSTRO A GOGO OSA 98 (7. kausi)

Tällä kertaa olemme kuulijoiden toiveesta varanneet kokonaisen jakson rautalankamusiikille. Liikkeelle lähdetään Ruotsista, josta ensimmäisenä myös Suomeen kantautuivat tuon kapinallisen ja räikeän kovaäänisen instrumentaalirockin äänet. Göteborgilaisella The Spotnicksilla (kuvassa) olikin suuri vaikutus Suomen rautalankagenren syntyyn. Mallia otettiin toki The Shadowsin ja The Venturesin levyiltä, mutta ruotsalaiset edelläkävijät kävivät näyttämässä Suomessa mallia ihan konkreettisesti konsertoimalla maaperällämme. Tuosta aikakaudesta löytyy toki huisin jänniä anekdootteja, vaikka kuinka moneen ohjelmaan, mutta me koetamme tarjota tämän puolentunnin aikana mahdollisimman monipuolisen paketin vanhempia ja uudempia, kotimaisia ja ulkomaisia esityksiä. Sitten ei muuta kuin rautalangat soimaan.

Kansainväliseen tähteyteen nousseen göteborgilaisen The Spotnicksin syntyhistoria juontaa pitkälle 1950-luvun puolelle. Yhtyeen esimuotona toimi Björn Thelinin (laulu ja basso) ja Bo Starander (laulu ja komppikitara) 1956 muodostama duo The Rebels, johon seuraavana vuonna liittyi mukaan soolokitaristiksi Bo Winberg. Tätä seurasi Rock-Teddy & The Blue Caps, jonka laulusolistina, Rock-Teddynä, toimi Thelin. 1958 yhtye muutti nimensä The Frazersiksi ja rumpujen taakse asettui Ove Johansson. Ahkeran keikkailun ansiosta yhtyeen soittotaito oli hioutunut jo ammattimaiseksi, kun he 1961 solmivat levytyssopimuksen Karusell Recordsin kanssa, ja vaihtoivat managerinsa Roland ”Gusten” Ferneborgin ehdotuksesta nimensä Spotnicksiksi. Samalla päävokalistiksi siirtynyt Starander vaihtoi esiintyjänimensä Bob Landeriksi. Kuvassa yhtye hupsuttelee usein käyttämissään esiintymisasuissa Lontoon keskustassa 1962.

Rautalanka voi edelleen hyvin Suomessa ja erilaisia tapahtumia, pienempiä ja isompia, järjestetään läpi vuoden. Uutena tulokkaana kalenteriin on ilmestynyt Tawastia Rautalanka Rumble, joka järjestetään ensimmäistä kertaa ensivuoden tammikuussa Hämeenlinnassa hotelli Aulangossa.

THE REBELS

Björn Thelinin ja Bo Staranderin 1956 muodostama duo muuttui Bo Winbergin mukaantulon myötä trioksi. Kokoonpano keikkaili satunnaisesti aina vuoteen 1959. Mitään levytettyä materiaalia koplalta ei löydy, mutta toimituksemme onnistui kaivamaan arkistoista em. vuonna äänitetyn demonauhan, jossa kuullaan Thelinin ja Staranderin yhdessä laulamana koko ryhmän ihaileman Gene Vincentin hittikappaleen ”Be Bop A Lula”.

THE FEENADES

1961 Suomesta ei vielä löytynyt levytyskypsiä rautalankayhtyeitä, joten Fazerin Osmo Ruuskanen kääntyi tukholmalaisen kollegansa Stig Andersonin puoleen. Anderson järjesteli tuolloin myös Spotnicksin asioita ja ehdotti, että yhtyeen kitaristi Bo Winberg voisi ehkä auttaa. Winberg tekikin Peter Winsnesin (joka myöhemmin liittyi Spotnicksiin) kanssa autotallistudiossaan trikkiäänityksenä neljä kappaletta tilausrautalankaa Suomen markkinoille. Yhtye nimettiin The Feenadesiksi ja ensimmäisenä näistä neljästä äänitteestä julkaistiin singlenä loppuvuodesta 1961 ”Kon-Tiki” ja B-puolella ”Theme from Leningrad”, jonka valitsimme kuunneltavaksi.

THE SPOTNICKS

Vuonna 1961 levyttämään päässyt The Spotnicks oli tuolloin jo harjaantunut ryhmä. Olihan nuoret miehet soittaneet yhdessä jo vuosia, joten levy-yhtiöllä oli valmis paketti studioon vastaamaan tuolloin erittäin muodikkaaksi nousseen instrumentaalirockin kysyntään. Yhtye kohosikin suosiossaan maailmanlaajuiseen luokkaan ja listasijoituksia tipahteli Englantia, Saksaa ja jopa Australiaa ja Japania myöten. Valitsimme Spotnicksin ensimmäiseltä LP-levyltä soitettavaksi ”Johnny Guitarin”, joka on tietenkin tuo tuttu teemakappale 1954 ensi-iltansa saaneesta samannimisestä westernklassikosta.

JACK & THE SHARPERS

Ruotsista siirrytään Tampereelle Sharpersin treenikämpälle ja vuoteen 1964. Shadows-linjan mukaisten instrumentaalien lisäksi yhtyeen repertoaariin sisältyi myös lauluesityksiä. Näytteeksi sanojemme pontimeksi päästetään Jack eli Juha Räsänen ääneen. Jackin tyyni ja konstailematon tulkinta ”Johnny B. Goodesta” on jännässä ristiriidassa kappaleen alkuperäisen riehakkuuden kanssa, mutta se paljastaa, että Chuck Berry kuului jo ennen britti-invaasion vaikutusta nuorisobändien ohjelmistoon (ainakin Tampereella) toisin kuin usein aiemmin on luultu. Samana vuonna yhtye levytti myös ainoaksi jääneen (laulu)singlen. Kokoonpano oli aktiivisesti toiminnassa 1962-1968.

PEKKA TIILIKAINEN & BEATMAKERS

Vuosiksi venyneeltä keikkatauolta paluun tehneeltä Pekka Tiilikainen & Beatmakersiltä ilmestyi keväällä, 30-vuotisjuhlansa kunniaksi, uunituore englanninkielinen albumi ”Used Guitars Etc.”. Sitä soittelimmekin jo ohjelmasarjan kevätkautena, ja nyt otetaan maistiaiset äskettäin julkaistulta live-levyltä ”Live in Holland”, joka on äänitetty viime vuoden lokakuussa Cliff Richard & The Shadows Meetingissä. ”Wrong Planet” on alun perin yhdysvaltalaisen Los Straitjacketsin kappale vuodelta 1996.

THE FANTOMS

1980 perustettu englantilainen The Fantoms on hieman syyttä katveeseen jäänyt englantilaisten ns. pre-Beatles-aikakauden rock and rollia ja rautalankaa esittävien bändien joukossa. Tämä johtuu tietenkin siitä, että yhtye ei ole tehnyt kuin kolme 80-luvun alussa julkaistua singleä. Tätä puutosta paikkaamaan saatiin reilu 10 vuotta sitten kaksi ennenjulkaisemattomia nauhoituksia sisältävää CD-levyä, joista valikoimme yhtyeen oman instrumentaalisävellyksen ”Satellite” vuodelta 1981.

THE CHARADES

Helsinkiläiseltä pitkänlinjan instrumentaalirockyhtyeeltä ilmestyi kesän aikana ”In Japan Vol. 2”, keväällä ilmestyneen volume ykkösen jatkeeksi. Tyylinäytteeksi ko. EP-levyltä nappasimme The Charadesin modernimpaa tyyliä edustavan, mutta edelleen vahvasti 60-lukuisia rautalanka- ja eleki-sävyjä sisältävän originaalikappaleen ”Cool Japan Theme”.

THE HURRICANE STRINGS

Rotterdamilainen The Hurricane Strings muodostui neljästä Noorlanderin veljestä, joista rumpalina toiminut kuopus oli perustamisvuonna 1960 vasta 12-vuotias. Yhtye saavutti menestystä useammassakin bändikilpailussa ennen kuin levytysura aukesi 1961. Ensimmäisenä levytettäväksi valittiin Ricky Nelsonin suuri kansainvälinen hitti ”Hello Mary Lou” - instrumentaalinapa tietenkin. Tätä seurasi 1962 single, joka sisälsi lisää lainoja: The Tornadosin ykköshitti ”Telstar”, kääntöpuolellaan The Fentonesin ”The Mexican”, jonka valitsimme näytteeksi tältä usein Alankomaiden Tornadosiksi kutsutulta yhtyeeltä. 1965 mennessä rautalankakauden päätyttyä lopetti myös Hurricane Strings.

TONI ROSSI & SINITAIVAS

90-luvun alusta puoliväliin tiheästi keikkaillut Toni Rossi & Sinitaivas julkaisi myös kolme varsin hyvin myynyttä albumia ja nipullisen singlejä ennen kuin ryhmän jäsenet erkanivat omille poluilleen. Nykyään tämä rokin ja iskelmän välimaastossa liikkuva kopla tekee valitusti muutamia täsmäkeikkoja vuodessa. Valitsimme näytteeksi yhtyeen kitaristin Kari Kukkolan instrumentaalisävellyksen ”Algeciras” vuonna 1992 julkaistulta ”Katseet kertovat” -albumilta.