INSTRO A GOGO OSA 100 (7. kausi)

Kun aloitimme syksyllä 2015 Instro a Go Go Radio Shown tekemisin, emme arvanneet, että kolmea vuotta myöhemmin saavuttaisimme sadannen jakson maagisen rajapyykin. Näin tässä kuitenkin kävi, että ideamme rennosta musiikkipainotteisesta ja runsaasti menneiden vuosikymmenten popkulttuurianekdootteja sisältävästä lifestyle show´sta osoittautui yllättävän kantavaksi. Tämä seikka tietenkin kannustaa idean ylpeitä isiä, Jari Mobergia ja Janne Örnbergiä, ponnistelemaan jatkossakin korkean tason ylläpitämiseksi.

Täyttä kunniaa emme toki voi pelkästään itsellemme ottaa, sillä aktiivisella avustajatiimillämme on viimeisimpien kausien aikana ollut yhä suurempi rooli entistä monipuolisemman ohjelman tekemisessä. Erilaiset syväluotaavat teemajaksot ovatkin tulleet tutuiksi jo neljänneltä kaudelta alkaen. On myös korkea aika antaa tunnustusta työryhmämme teknikoille, Toni Liimattalle ja Jani Mikkolalle, jotka ovat uupumatta sietäneet tähtijuontajakaksikko Moberg & Örnbergin oikkuja ja pitäneet huolen, että show on saatu ajoissa purkkiin ja eetteriin.

Sadan jakson aikana olemme käyneet läpi huiman määrän popkulttuuriin vaikuttaneita ilmiöitä, tapahtumia sekä aikamoisen määrän jänniä anekdootteja - pääasiassa 60-luvulta. Kyseistä vuosikymmentä pidetään usein musiikin, kuten monen muunkin asian näkökulmasta vuosikymmenenä jolloin kaikki tapahtui. Tuolloin mentiin todellakin vauhdilla ja tutkiipa mitä tahansa kaikkien aikojen paras albumilistaa, niin merkittävin osa niistä on tosiaankin 60-luvulla tehtyjä. Tämän juhlajakson käynnistää Johnny & The Hurricanes ”Comin´ Home Babyllä”, eli samalla kappaleella, jolla ensimmäinen show´mme starttasi.

Eikä pelkästään musiikissa menty vauhdilla eteenpäin vaan muillakin populaarikulttuurin osa-aluilla. 60-luvun muodista olemme ohjelmasarjan aikana puhuneet lukuisia kertoja. Jo niinkin varhain kuin jaksoihin viisi ja yksitoista olimme varanneet koko lähetysajan svengaavalle Lontoolle ja tuon ajan edistyksellisille muotisuunnittelijoille, kuten Mary Quantille. Vanhoillisissa piireissä sanottiin tuolloin minihameita paholaisen luomukseksi. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa vaan kunnia kuuluu tosiaankin Mary Quantille.

Ohjelmasarjan aikana meillä on ollut haastatteluja kymmenessä jaksossa. Vierailevia juontajia on ollut viisi: Tuomas Levonmaa, Jussi Rouhiainen, Timo Kurunsaari, Kati Järvi ja jo kolmannelta kaudelta mukana ollut Heli Jauhiainen (kuvassa). Soitettavia kappaleita emme alkaneet laskemaan, mutta eri artisteja/bändejä olemme esitelleet reilusti yli viisisataa. Näistä suomalaisten esiintyjien osuus on ollut vajaa sata. Eli suomalaista musiikkia on siis pidetty hyvin esillä, ottaen huomioon, että tuohon viiteen sataan sisältyy amerikkalaisten ja englantilaisten lisäksi monia muitakin kansallisuuksia, kuten espanjalaiset, ranskalaiset, saksalaiset, japanilaiset, ruotsalaiset, belgialaiset jne. jne.

Satunnaisilla drinkkikouluosuuksilla olemme perustelleet näppärästi oman juomisemme, eräänlaisena valistuksena elegantista juomisesta. Juoja löytää aina omatuntoaan tyynnyttelevän syyn ja meillä se on nimenomaan valistus.

Tällä kertaa rakennamme juhlan kunniaksi Dry Martinit. Ja ihan alkuun. Dry Martinia ei pidä sekoittaa Vodka Martiniin, jonka James Bond on tehnyt tunnetuksi. Dry Martinissa käytetään giniä, ei vodkaa. Bond vaatii Martininsa ravistettuna. Dry Martini puolestaan sekoitetaan jäiden seassa, ei ravisteta. Syy tähän on, että ravistettaessa juoman kirkas kuulaus samenee jääpalafragmenteista. Mutta meidän puolesta voitte sen ravistaakin, me emme ole niin snobeja.

Oikean Ginin ja Vermutin sekä näiden sekoitussuhteesta on kinasteltu vuosikymmeniä. Drinkin alkuperästäkään ei ole varmaa tietoa, mutta ensimmäiset reseptit löytyy Yhdysvalloista, yllätys, yllätys, kieltolain ajalta. Tuolloin tosin Vermutin määrä oli huomattavasti suurempi kuin nykyiset suositukset. Vuosikymmenten varrella onkin syntynyt lukuisia Dry Martini -anekdootteja. Yksi löytyy elokuvaohjaaja Luis Bunuelin elämänkerrasta ”Viimeinen henkäykseni”. Siinä opastettiin, että vermutti lisätään siten, että annetaan valon langeta vermuttipullon läpi gini-pulloon.

Mutta itse asiaan. Tässä olisi yksi suosimamme resepti oikein liikkuvalla kuvalla, ikään kuin rohkaisuksi, sillä tämän drinkin rakentaminen ei ole kovinkaan vaikeaa.

IAGG radio showssa on esitelty useampaan otteeseen 60-luvun cooleja agenttielokuvia, joten juhlaohjelman kunniaksi halusimme tehdä oman pienen kunnianosoituksemme ko. genrelle. Kuvassa elokuvan pahiksia esittävät Tuomas Levonmaa, Johanna Haaja ja Jussi Rouhiainen.

IAGG Filesin kuvaukset käynnissä Ässäpuistossa Helsingissä Kallion kaupunginosassa. Kuvassa kuvaaja Juho Karhu, ohjaaja Janne Örnberg, ääni/valomies Teemu Kotila ja neuvokasta sankaritarta esittävä Saana Koskinen.

Tämä elokuva on kunnianosoitus kaikille niille tyylikkäille kylmän sodan maailmaan sijoittuneille 60-luvulla tehdyille vakoiluelokuville, kuten ”The Ipcress File” (1965), ”The Spy Who Came in from the Cold” (1965), ”The Quiller Memorandum” (1966), ”Funeral in Berlin”(1966), ”A Dandy in Aspic” (1968) jne. Antoisaa elokuvahetkeä.

JOHNNY & THE HURRICANES

Yhdysvaltalainen insrumentaaliyhtye, Johnny & The Hurricanes, nousi ”Red River Rockillaan” myyntilistan kärkeen molemmilla puolin Atlanttia 1959. Kiihkeä keikkailu- ja levytystahti alkoi kuitenkin nopeasti nakertaa alkuperäisen kokoonpanon kemiaa. Asiaa ei auttanut yhtyeen johtajan ja fonistin Johnny Parisin yhä diktaattorimaisemmat johtometodit. Alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen yhtye ei enää saanut aikaiseksi mainittavia hittejä, vaikka keikkasuosio jatkui varsinkin Euroopassa ja Aasiassa. Tässä kuitenkin Johnny & The Hurricanes versioi mehukkaasti mod jazz klassikkoa ”Comin´ Home Baby” alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen 60-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

THE ANIMALS

Brittiläisen invaasion eräs keskeisin yhtye, The Animals, perustettiin 1962 ja se oli toiminnassa vuoteen 1966, jonka jälkeen radikaaleja kokoonpano- ja tyylimuutoksia läpikäyneenä jatkoi nimellä Eric Burdon & The Animals aina vuoteen 1969. Tämän jälkeen yhtye esiintyi alkuperäisessä kokoonpanossaan vielä 1976-1977 ja 1983. Alkutaipaleellaan Animals tuli tunnetuksi tekemällä kiivaita sovituksia amerikkalaisista rhythm and blues -kappaleista, joten malliksi valitsimme heidän ensimmäiseltä LP:ltä (1964) alun perin John Lee Hookerin sävellyksen ”Boom Boom”.

THE JETS

Hollantilaisen The Jetsin tarina alkaa Utrechtin kaupungista vuonna 1959. Tuolloin yhtye tunnettiin nimellä The Rocking Explosives, mutta muutti tyyliään lauletusta rock and rollista instrumentaalirockiin 1963 The Shadowsin vaikutuksesta. Samalla myös nimi muuttui ytimekkäästi Jetsiksi. Japanin markkinoille yhtyeen levyjä myytiin myös nimellä The Goldfingers heidän suurimman hittinsä ”Goldfinger” maineella ratsastaen. Kappale on tietenkin yhtyeen instrumentaaliversio John Barryn samannimiseen James Bond -elokuvaan säveltämästä teemakappaleesta. Yhtye lopetti toimintansa 1966.

PETER THOMAS

Saksalainen muusikko ja säveltäjä Peter Thomas (s. 1925) aloitti ammattiuransa soittamalla ravintoloissa ja yökerhoissa. Elokuvamusiikin pariin hän siirtyi 50-luvun lopulla ja hänen läpimurtonaan voidaan pitää Edgar Wallacen jännityskirjojen länsi-saksalaiseen filmatisointisarjaan tekemää musiikkia, Jerry Cotton -elokuvasarjaa (1965-1969) ja scifi-sarjaa ”Raumpatrouille” (1967).Thomas yhdisteli musiikissaan jazzia ja klassista 60-luvun trendikkäimpiin go-go-rytmeihin ja kehitti innovatiivisesti uusia elektronisia soundeja. Thomas tunnetaankin elokuvamusiikin lisäksi saksalaisen elektropopin keskeisimpänä pioneerina. Näytteeksi Peter Thomas Sound Orchesterin tekemä teemakappale, Saksan liittotasavallan televisiossa 1967 esitettyyn, ”Verräter” -nimiseen minisarjaan.

REG GUEST

50-luvulla rock and rollin nostattamassa hyökyaallokossa monet jazzmuusikot pelkäsivät uuden muotimusiikin jättävän heidät työttömiksi. Ammattilaisten pelko oli osin perusteltua, sillä keikkojen saaminen vaati uuden tyylin omaksumista. Reg Guestin kaltaiselle ennakkoluulottomalle jatsarille uusi tilanne tuntui enemmänkin raikkaalta tuulahdukselta ja tilaisuudelta päästä tienaamaan uudella musiikkityylillä Elviksen sessioiden pianistin Floyd Cramerin tapaan. Guest soittikin monilla myöhemmin klassikoiksi kohonneilla rock-levyillä, kuten esim. Billy Furyn legendaarisella ”Sound of Fury” -albumilla. Myöhemmin 60-luvulla Guest vastasi mm. Dave Berryn ja Scott Walkerin kappaleiden sovituksista. Ohessa syntyi myös omia levyjä joista valitsimme The Reg Guest Syndicaten Hammond-vetoisen takaa-ajokappaleen ”Underworld” vuodelta 1966.

THE DAVE HAMILTON SET

Amerikkalainen kitaristi ja vibrafonisti Dave Hamilton soitti 60-luvun alussa monissa Motownin julkaisuilla levy-yhtiön sessioryhmän The Funk Brothersin riveissä. Myöhemmin Hamilton luotsasi omia yhtyeitään levyttäen satunnaisesti mm. funkia, soulia ja mod jazzia, kuten tyylinäytteeksi valitsemamme The Dave Hamilton Setin ”D.H. Boogaloo 60-luvun puoliväliltä osoittaa.

JOE LOSS & HIS ORCHESTRA

Brittiläinen orkesterinjohtaja Joe Loss tuli maassaan tunnetuksi big bandien menestyksen aikakaudella 1930- ja 40-luvulla. Loss orkestereineen on siinä mielessä poikkeuksellinen, että sen suosio on pysynyt vakaana aina nykypäiviin asti, vaikka Loss itse kuolikin jo 1990. Loss oli koko ikänsä hyvin ennakkoluuloton, eikä empinyt uudistaa orkesterinsa soundia kulloisenkin aikakauden yleisön makujen mieleen. 60-luvulla hän pestasi mm. Big Jim Sullivanin tuomaan big band soundiinsa nuorekasta sähkökitaraa. Vuonna 1965 levytetty, toisen ”Pink Panther” -elokuvan teemakappale, ”A Shot in the Dark” todistaa, ettei Brian Setzer ollutkaan rockin ja big bandien fuusiossa ensimmäinen.