INSTRO A GOGO OSA 101 (7. kausi)

Sir Roger Moore (1927-2017) on piipahdellut aiemmin useammassakin osassa, mutta nyt olemme omistaneet kokonaisen shown miehelle, jonka vaikutus popkulttuuriin on ollut hyvin olennainen ja kiistämätön. Pelkästään Pyhimys, Veijareita ja pyhimyksiä sekä tietenkin James Bond riittänee Mooren nimen ikuistamiseen television ja elokuvan historiankirjoituksessa. Mutta teki hän paljon muutakin kuin kaatoi valkokankaalla Dry Martineja kitusiin, konnia lattiaan ja kaunokaisia sänkyyn. Moore oli luonteeltaan aito englantilainen herrasmies, jota huoletti kovasti maailman epätasa-arvoisuus ja ihmisoikeuksien polkemiset. Hän siis muistutti tosielämässäkin roolihahmoaan Simon Templaria Pyhimyksessä - sukkela seuramies, mutta tosipaikan tullen valmiina taistelemaan heikkojen ja sorrettujen puolesta. Moore omistikin elämänsä ehtoon hyväntekeväisyystyölle Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä.

Mitään täydellistä historiikkia emme ajan puitteissakaan ehdi, mutta on korkea aika käydä vähän Sir Rogerin uraa läpi muutamien mielenkiintoisten ja hauskojenkin anekdoottien myötä ja nostaa esille kuinka hienosta miehestä loppujen lopuksi olikaan kyse.

Leslie Charterisin vuonna 1928 luomasta modernista Robin Hoodista, Simon Templarista kertovaa suosittua TV-sarjaa ”The Saint” (suom. Pyhimys) tehtiin 118 episodia vuosina 1962-1969. Nimiroolissa heikkoja ja sorrettuja puolustavana hurmurina nähtiin tietenkin Roger Moore. Valkoisen ratsun sijaan Pyhimyksen kulkuneuvona oli valkoinen Volvo P1800. Toisin kuin Jaguarilla, josta sarjan tuottajat ensin pyysivät autoa, Volvolla ymmärrettiin, että auton esittely viikoittain suositussa tv-sarjassa nostaa huikeasti myyntiä. Siitä eteenpäin Volvo toimitti joka tuotantokauden alussa veloituksetta kaksi tuliterää P1800 -mallin autoa (kuvassa sivun alussa) kuvausryhmälle… ja kolmannen päätähdelle. Sarjassa vieraili monia maineikkaita (tai myöhemmin sellaiseksi nousseita) englantilaisia näyttelijöitä, kuten mm. Honor Blackman, Lois Maxwell, Julie Christie, Oliver Reed, Anthony Quayle, Julian Glover, Sylvia Sims, Peter Wyngarde, Edward Woodward, Ian Hendry ja Shirley Eaton (kuvassa). Lisää mielenkiintoisia anekdootteja löydätte osasta 41.

Ennen lopullista läpimurtoaan Simon Templarina Roger Moore oli ehtinyt näytellä monissa muissakin TV-sarjoissa, kuten mm. 1957-1959 nimiosassa englannin televisiossa esitetyssä ”Ivanhoessa” ja 1960-1961 James Gardnerin rinnalla Yhdysvaltain TV:ssä esitetyssä lännensarjassa ”Maverick”. TV-tuotantojen lisäksi hän oli näytellyt myös säännöllisesti elokuvissa vuodesta 1954 lähtien. Yksi näistä elokuvarooleista nähtiin 1961 ensi-iltansa saaneessa toisen maailman sodan aikaiseen Afrikkaan sijoittuneessa Gordon Douglasin ohjaamassa kolmidraamassa ”The Sins of Rachel Cade”. Kuvassa Moore vastanäyttelijöidensä Angie Dickinsonin ja Peter Firthin kanssa. Näyttelijätyön lisäksi Moore hankki uransa alkuaikoina 50-luvulla lisätienestejä vaatemallina. Tästä Sir Michael Caine muisti naljailla vielä vuosikymmeniä, kutsuen ystäväänsä villapaitamannekiiniksi.

70-luvun alussa maailmanlaajuisen suosion saaneessa ”The Persuaders!” -TV-sarjassa (suom. Veijareita ja pyhimyksiä) Roger Moore sai rinnalleen vakiintuneen Hollywood-tähden Tony Curtisin (1925-2010). Ehtona sitoutua Pyhimyksen jälkeen uuteen TV-sarjaan Moore piti, että sitä tehtäisi vain yksi kausi. Osittain syynä oli, että hän ei halunnut jumittua enää liian pitkäksi aikaa televisioon, mutta taas toisaalta syynä voidaan pitää, että Bond-tuottaja Albert R. Broccoli oli lähestynyt häntä ja väläytellyt pestiä James Bondin rooliin. ”Persuadersista” löydätte lisää tarinaa mm. osasta 85 ja Mooren Bond-pestistä osasta 70.

Bond-roolin ohella Moore näytteli myös lukuisissa muissa ison budjetin elokuvissa, kuten mm. Lee Marvin kanssa sotaseikkailussa ”Shout at the Devil” (1976), Sherlock Holmesia ”Sherlock Holmes in New York” (1977), Richard Burtonin ja Richard Harrisin kanssa sotaelokuvassa ”The Wild Geese” (1978), Gregory Peckin, David Nivenin ja Trevor Howardin kanssa niin ikään sotaelokuvassa ”The Sea Wolves” (1980) ja Burt Reynoldsin, Farraw Fawcettin ja Dean Martinin kanssa komediassa “The Cannonball Run” (1981). Viimeisen Bond-elokuvan ”A View to a Kill” (suom. 007 ja kuoleman katse) Moore keskittyi toimimaan Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä, mutta näyttäytyi silti vielä muutamissa vähemmän huomiolle jääneissä elokuvissa. Näistä mainittakoon mm. Bond-konnia parodioiva pikkurooli Spice Girls -elokuvassa ”Spice World” 1997.

TONY CROMBIE

Englantilainen rumpali, pianisti ja orkesterinjohtaja Tony Crombie (1925-1999) tuli jo 40-luvulla tunnetuksi maansa yhtenä parhaana jazzrumpalina. Tämän lisäksi hänen 50-luvulla perustamaansa Tony Crombie & His Rocketsia pidetään maan ensimmäisenä rock and roll -yhtyeenä ja sen 1956 levyttämää ”Teach You to Rockia” ensimmäisenä oikeaoppisena rock and roll -kappaleena. 50-luvun loppuun tultaessa Crombie siirtyi kuitenkin takaisin jazziin. Tähän jaksoon emme valinneet Crombielta kuitenkaan rockia tai jazzia vaan ”Interpol Chase” -nimisen kappaleen englannin televisiossa 1960 yhden kauden pyörineen agenttisarjan, ”Man from Interpol”, soundtrackiltä.

THE ELIMINATORS

Brittiläisen The Eliminatorsin ”Guitars & Percussion” -albumi vuodelta 1966 on vähintään tutustumisen arvoinen tapaus. Se sisältää instrumentaaliversioita useista aikansa kuumimmista hiteistä laidasta laitaan; surfista boogaloohon ja popsävelmistä TV-sarjatunnareihin. Tästä joukosta löytyy myös iskevä versio ”The Saintin” teemakappaleesta. Yhtyeen jäsenet toimivat myös yhteistyössä konkarisäveltäjä ja orkesterinjohtaja Cyril Stapletonin kanssa, joka toimi myös em. albumin useimpien kappaleiden sovittajana.

EDWIN ASTLEY

Englantilainen säveltäjä Edwin Astley (1922-1998) aloitti uransa saksofonistina, mutta siirtyi 50-luvulla elokuvatuotantojen ja television palvelukseen säveltäen musiikkia moniin suosittuihin sarjoihin, joista kuuluisimmat ovat ”Danger Man” ja tietenkin ”The Saint”. Nyt emme kuuntele kuitenkaan kumpaakaan näistä vaan kokoillan elokuvaksi tehdyn ”Vendetta for the Saint” (1969) teemakappaleen. Jännänä anekdoottina mainittakoon, että Astley oli The Whon kitaristin, Pete Townsendin appiukko.

STANLEY BLACK

Englantilainen Stanley Black (1913-2003) teki monipuolisen uran jazzmuusikkona, orkesterinjohtajana, säveltäjänä, sovittajana ja elokuvamusiikin tekijänä. Hänen käsialaansa ovat mm. kahden Cliff Richard -elokuvan, ”The Young Ones” ja ”Summer Holiday”, scoret. Malliksi Blackin töistä valitsimme tämänkertaisen aiheemme mukaisesti Roger Mooren tähdittämän elokuvan ”Crossplot” teemakappaleen vuodelta 1969.

LES DISCRETS

Vuonna 2003 perustetun ranskalaisen shoegazing-yhtye Les Discretsin musiikki on ehkä pääasiassa agendaamme hieman liian taiteellista, mutta 2011 julkaistu cover John Barryn 1971 tekemästä teemakappaleesta TV-sarjaan ”The Persuaders!” täyttää korkeat kriteerimme ja sen myös ilomielin soitamme.

GEORGE MARTIN

Roger Mooren ensiesiintymistä James Bondina elokuvassa ”Live and Let Die” (1973) ei tahdittanut aiempien Bondien tapaan John Barryn säveltämä score, sillä hän oli tuolloin kiinnitetty erääseen teatteriproduktioon. Teemakappaleen elokuvaan teki Paul ja Linda McCartney, jotka kappaleen myös esittivät, George Martinin vastatessa sovituksesta. Entinen Beatles-tuottaja Martin pestattiin lopulta koko elokuvan musiikin säveltäjäksi, ja hyvinhän se häneltä sujui, kuten voitte itse vakuuttua kuultuanne esim. kappaleen ”Trespassers Will Be Eaten”. Toinen Bond-tuottajista, Harry Saltzman, olisi tosin halunnut alun perin teemakappaleen esittäjäksi kovassa nosteessa olleen amerikkalaisen Thelma Houstonin, mutta Martin pysyi tiukkana tukiessaan McCartneytä.

GEORGIE FAME & THE BLUE FLAMES

Brittiläinen Colin Powell oli vain 16-vuotias, kun hän aloitti pianistina 1959 sen ajan erään kovimman promoottorin, Larry Parnesin kiertueyhtyeessä, joka säesti mm. Marty Wildeä, Billy Furyä, Joe Brownia sekä Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania näiden Englannin kiertueella. Powellin potentiaalisuus rivimiehestä parrasvaloon ei jäänyt Parnesilta huomaamatta ja nuori mies pääsikin esittämään myös soolonumeroita - ainoana ehtona, että omaksuisi uuden nimen, Georgie Fame. 60-luvun alussa Fame sanoutui irti Parnesin tallista ja saavutti The Blue Flames -yhtyeineen suosiota uudenlaisella rytmibluesia, jazzia, poppia ja (ensimmäisten joukossa Euroopassa) skata yhdistelevällä tyylillä - ensimmäinen listaykköshitti ”Yeh Yeh” vuonna 1964. Näytteeksi valitsimme Famen ns. mod-vuosilta alun perin The Mar-Keysin instrumentaalikappaleen ”Last Night” (1966).