INSTRO A GOGO OSA 102 (7. kausi)

Aiheemme tällä kertaa: poptaide. 1950-luvun puolivälissä Lontoossa ja New Yorkissa kehittyneen taidesuuntauksen huippukautta oli 1960-luku. Poptaiteilijat pyrkivät teoksissaan rikkomaan rajoja taiteen ja arkipäiväisten esineiden, kuvien ja populaarikulttuurin tuotteiden välillä. Aiheet teoksiin haettiin mm. sarjakuvista, kuvalehdistä, mainoksista, pakkauksista, viihteestä, elokuvista, popmusiikista, radiosta ja televisiosta. Ylipäänsä suuntauksen aiheena oli massakulttuuri ja myöhemmin koko amerikkalainen elämänmuoto. Poptaiteessa persoonallinen tyyli eliminoitiin ja tunteet työnnettiin taka-alalle. Tämä tapahtui mm. monistamisen ja mekaanisen toiston kautta.

Aihe on laaja ja aika on lyhyt, joten poptaiteen sääntöjen mukaisesti emme aio tarjota mitään syvällistä analyysiä vaan pyrimme populaariin, kulutettavaan, leikkisään ja viettelevään lopputulokseen, joka sisältää oman aikansa populaarimusiikin helmiä: rytmibluesia, soulia, funkia… instrumentaaleina sekä laululla. Studiossa Janne Örnbergin parina pitkästä aikaa Heli Jauhiainen.

Taidegrafiikka on yleisnimitys menetelmille, joissa erilaisilta painolevyiltä vedostetaan kuva paperille tai muulle materiaalille. Taidegrafiikka kehittyi, kun taiteilijat ottivat käyttöönsä teollisia painomenetelmiä ja omaksuivat ne taiteen käytännöiksi. Taidegrafiikan menetelmät jaetaan perinteisesti neljään eri ryhmään sen mukaan, mihin osaan laatasta painoväri jää ja miltä se siirtyy painettaessa paperiin. Taidegrafiikan menetelmien pääryhmät ovat: kohopaino-, syväpaino-, ja laakapainomenetelmät sekä serigrafia. Pääperiaatteena on, että jokainen vedos on itsenäinen taideteos. Taidegrafiikka ei jäljennä olemassa olevaa taideteosta. Meitä näistä menetelmistä kiinnostaa tietenkin eniten monien poptaiteilijoiden suosima serigrafia. Kuvassa kyykkivä Andy Warhol (1928-1987) on saanut valmiiksi vedoksen eräästä poptaiteen keskeisimmästä teoksesta ”Campbell´s Soup Cans”. Itse asiassa teoksessa on kyse kolmenkymmenenkahden papupurnukan sarjasta, jotka koottiin yhdeksi kokonaisuudeksi Los Angelesissa 1962. Teosta pidetään poptaiteen lopullisena läpimurtona.

Andy Warholin ohella pop-taiteen merkittävä edustaja oli niin ikään newyorkilainen kuvanveistäjä ja taidemaalari Roy Lichtenstein (1923-1997). Hänen 1963 valmistunut ”Whaam!” -teos (näkyy YouTube-kuvakkeen taustalla) on taiteilijan ehkä tunnetuin yksittäinen teos ja varhaisimpia merkittäviä amerikkalaista pop-taidetta edustavia teoksia. Sarjakuvamaista tyylittelyä muistuttavassa diptyykissä yhdysvaltalainen hävittäjä tuhoaa viholliskoneen ohjuksella. Teos on maalattu kankaalle akryyli- ja öljyväreillä, ja sen koko on 1,7 x 4,0 -metriä. Teos on esillä Lontoon Tate Modernissa. Lichtensteinin kuvassa oleva maalaus ”Sleeping Girl” (1964) myytiin 9.5. 2012 lähes 34,8 miljoonalla eurolla New Yorkin Sotheby’sin huutokaupassa. Kyseessä on suurin Lichtensteinin työstä maksettu summa.

Eräässä kuuluisimmassa teoksessaan ”Marilyn Diptyck” (1962) Warhol käytti serigrafiamenetelmällä tehdyn teoksen (yhteiskoko 205,44 cm × 289,56 cm) aiheena vähän aikaa sitten kuollutta Marilyn Monroeta. Mallina käytetty valokuva on 1953 valmistuneesta elokuvasta ”Niagara”. Warhol palasi aiheeseen räiskyvimmillä väreillä uudestaan 1967 teossarjassa ”Marilyn Monroe”, josta kuva sivun alussa. Tässä nähtävässä YouTube-pätkässä puolestaan analysoidaan aiemmin mainittua ”Marilyn Diptyckiä”.

Ennen kuin päästämme teidät syventymään tämänkertaisessa jaksossa soitettujen mielenkiintoisten kappaleiden nippelitietojen pariin, suosittelemme katseltavaksi varsin helpon (lapsia varten tehdyn), hauskan ja avartavan johdatuksen poptaiteeseen: ”What is Pop Art?”.

WILLIE MITCHELL

Memphisissä operoinut Willie Mitchell (1928-2010) oli paitsi 50-luvulla uransa aloittanut menestynyt trumpetisti ja bändiliideri, myös merkittävä soul-, rock and roll, R&B ja funk-levytuottaja. Mitchellin repertoaariin ei juurikaan sisältänyt pahamaineista jazzia, mutta se ei estänyt häntä vuonna 1968 tekemästä omaa, vahvasti soulsävytteistä versiota The Dave Brubeck Quartetin vuonna 1959 levyttämästä jazzklassikosta ”Take Five”.

MAC REBENNACK

Mac Rebennack aloitti uransa 50-luvulla sessiomuusikkona - instrumenttinaan kitara ja myöhemmin piano tai Hammond-urut. 60-luvun puolivälissä hän toimi myös maineikkaassa Wrecking Crew -studiosessioryhmässä. Myöhemmin 60-luvulla hän löi itsensä läpi rhythm & bluesia, psykedeelistä rockia ja voodoota musiikissaan yhdistelleenä Doctor Johnina. Valitsemassamme esityksessä Rebennackin soololevytyksessä ollaan kuitenkin vielä perinteisemmän soul/rytmibluesin parissa vuonna 1962 - ”The Point”.

THE ZOMBIES

Reilut 30 kilometriä Lontoon pohjoispuolella sijainneessa St Albansin kaupungissa syntyi 1958 koulupoikien perustama rock and roll -yhtye The Mustangs. Pojat huomasivat kuitenkin, että samannimisiä yhtyeitä oli useita muitakin, joten nimi muuttui muotoon The Zombies 1962. Yhtyeen perustajiin lukeutuva kosketinsoittaja ja toinen laulaja Rod Argent on muistellut myöhemmin, etteivät he edes silloin tienneet mitä zombiet ovat, liittyi kai jotenkin haitilaiseen folkloreen, mutta nimi kuulosti hyvältä. Yhtyeen ensimmäinen single ”She´s Not There” nousi 1964 Englannin listalla 12. sijalle ja yhdysvalloissa peräti Billboardin kakkoseksi. Kappale löytyy myös seuraavana vuonna julkaistulta ensimmäiseltä LP-levyltä ”Begin Here”, jolta valitsimme näytteeksi yhtyeen basistin Chris Whiten sävellyksen ”What More Can I Do”. Zombies lopetti toimintansa 1968, mutta aloitti 2004 uudelleen tähän päivään asti kestäneen aktiivisen keikkailun.

ROGER MORES

Belgialainen Roger Mores oli monipuolinen säveltäjä, sovittaja ja orkesterinjohtaja, joka toimi 60- ja 70-luvuilla monien maansa kärkipoppareiden taustalla. Näiden lisäksi hän teki myös lukuisia omia levytyksiä lungista loungesta jazziin, mutta ei karttanut uusimpia muotivirtauksia ja soundeja, kuten funkia ja psykedeelisiä sävyjä ja fuzzin käyttöä levytyksissään. 70-luvulle tultaessa hän toimi myös discomusiikin pioneerina. Ihan niin pitkälle emme mene, mutta vuonna 1968 julkaistu funk-instrumentaali ”Z U G” antaa varmasti kuvan ennakkoluulottoman ammattimiehen työstä.

THE POOR BOYS

Pohjois-Carolinassa 1951 perustettu The “5” Royales (alkuun Royal Sons Quintet) oli ensimmäisiä kokoonpanoja, jotka yhdistelivät musiikissaan gospelia, jump bluesia ja doo-wopia, ja toimivat täten myös maaperän pehmittäjänä rock and rollille. Five Royales toimi suunnannäyttäjänä ja innoittajana mm. Ray Charlesille ja James Brownille, jotka myös levyttivät yhtyeen kappaleita. Eric Clapton ja Steve Cropper puolestaan mainitsevat Royalesin kitaristin Lowman Paulingin yhdeksi avainvaikuttajakseen. Yhtye levytti useammallekin eri levymerkille, ja newyorkilainen Apollo Records julkaisi siltä vauhdikkaan rytmibluesin ”(I´m Gonna) Spend My Money” vuonna 1961, mutta The Poor Boys -nimisenä bändinä. Five Royals lopetti toimintansa 60-luvun puoliväliin tultaessa.

JOHN LEE HOOKER

Syntyjään missisippiläistä blues-muusikkoa, kitaristi-laulaja John Lee Hookeria (1917-2001) pidetään eräänä bluesin keskeisimmistä vaikuttajista. Soittoalkeet hän oppi isäpuoleltaan blues-muusikko William Moorelta. Karattuaan 15-vuotiaana maailmalle Hooker asettui lopulta Detroitiin päästyään töihin Fordin tehtaalle. Vapaa-aikoinaan hän kasvatti mainettaan klubeilla ja levytyspuuhiin päästiin 1948, jolloin julkaistiin rhythm & blues -listan hitiksi noussut ”Boogie Chillun”. Me valitsimme näytteeksi Hookerilta hänen 1956 julkaistun ”Dimplesin”, joka nousi 1964 bluesin hullaannuttaman Englannin singlelistan 23. sijalle. Tämä toimikin hänen kansainvälisen suosionsa porttina.

THE VELVET UNDERGROUND & NICO

The Velvet Undergroundin voimahahmot newyorkilainen Lou Reed ja walesilainen John Cale aloittivat Falling Skies duona, mutta kasvattivat nopeasti ryhmänsä nelihenkiseksi yhtyeeksi - aluksi Warlock, sitten Velvet Underground. Erään keikan jälkeen Andy Warhol ehdotti, että voisi alkaa yhtyeen manageriksi, vaikkei tajunnut musiikkibisneksestä tuon taivaallista. Reed ymmärsi kuitenkin, että kuuluisan kuvataiteilijan nimestä saattaisi olla hyötyä matkalla maineeseen ja levytysstudioon. Warholin vaatimuksesta ja Reedin mielipahaksi yhtyeeseen pestattiin toinen päälaulaja, saksalaissyntyinen Christa Päffgen eli Nico. Yhteistyönä 1966 äänitetty ja seuraavana vuonna julkaistu esikoisalbumi ei kuitenkaan saanut maksavan yleisön eikä kriitikoiden suosiota.