INSTRO A GOGO OSA 103 (7. kausi)

Olemme käsitelleet ohjelmasarjassamme useasti kitaristeja, ja tällä kertaa omistamme jälleen kokonaisen puolituntisen noille palvotuille kuusikielisten kapelimestareille. Kitaristit omana teemana on ollut aiemmin käsittelyssä osassa 75, jossa esittelimme 60-luvulla uraansa aloitelleita brittiläisiä kitaristeja ja osassa 81, jossa puolestaan heidän yhdysvaltalaiset kollegat pääsivät esille.

Nyt palataan jälleen Brittein saarille ja ohjelman toimittaneet Janne Örnberg ja Tuomas Levonmaa ovat poimineet esittelyyn kolme esittelyn arvoista ja hyvin mielenkiintoisen uran tehnyttä kitaristia, jotka kaiken lisäksi linkittyy toisiinsa varsin väkevästi.

Helmikuussa 1940 syntynyt Alan Caddy aloitti soitto-opiskelut ensin viulun parissa Royal Academy of Musicissa. Kuten suuri osa tuon ajan brittiläisistä nuorisosoittajista, innostui Caddy rock & rollista ja skifflestä ja viulu vaihtui pianoon ja kitaraan, joista jälkimmäisestä tuli hänen pääinstrumenttinsa. Musiikillista lahjakkuutta löytyi suvusta muutoinkin, sillä Caddyn isä oli rumpali ja jazz-klubin omistaja. Vuoteen 1958 mennessä Caddy johti päivätöiden ohella lähinnä arki-iltoina keikkailevaa bändiään, johon pian liittyi laulajaksi voimakasääninen ja tähtikarismaa säteillyt, tuolloin vielä Freddie Heath -nimellä tunnettu miekkonen. Pian pojilla oli taskussa levytyssopimus ja Freddie Heath oli omaksunut taiteilijanimen/alter egon Johnny Kidd, ja taustayhtyeestä tuli tietenkin The Pirates. Ensimmäisenä Johnny Kidd & The Pirates -kokoonpanona tunnettu ryhmä koostui Caddyn ja Heathin lisäksi basisti Brian Greggista ja rumpali Clem Cattinista. Tämä kokoonpano keikkaili ja levytti syyskuuhun 1961 saakka, ehtien tuohon mennessä levyttää muutaman brittiläisen rock & rollin kiistämättömimmistä klassikoista kuten ”Please Don't Touch” (1959) sekä ”Shaking All Over” (1960). Muutamalla levytyksellä, kuten em. ”Shaking All Overilla” soolokitarat soitti skotlantilainen Joe Moretti, kuitenkin tarinan mukaan tiukasti Alan Caddyn ohjeiden mukaisesti. Hittiputken ehdyttyä päätti tämä ensimmäinen The Pirates -kokoonpano jatkaa ilman Kiddiä ja uudella nimellä. Uusi, vain lyhyen aikaa kestänyt identiteetti löytyi Tommy Steelen veljen Colin Hicksin taustayhtyeenä. Tämän jälkeen tarjoutui tilaisuus alkaa studiovelho Joe Meekin housebändiksi sekä Billy Furyn taustayhtyeeksi kiertueille. Yhtyeen nimeksi tuli The Tornados. Alan Caddy sai vastuun nuotintaa sävelkuuron Meekin biisi-ideat muille soittajille helpommin tulkittavaan muotoon. Yllättäen tästä yhdistelmästä tuli hetkeksi kultakaivos, kun ryhmän single, Joe Meekin "säveltämä" Telstar nousi USA:n listojen ykköseksi, saavutus johon yksikään brittiryhmä ei ollut ennen yltänyt. Tornaadoista erottuaan 1964 Caddy julkaisi muutaman singlen, edeten kuitenkin pikkuhiljaa pois keikkalavoilta kokopäiväiseen studiotyöhön tuottajaksi ja sovittajaksi, rooleihin jotka pahasta esiintymiskammosta kärsineelle miehelle olivat todennäköisesti helpotus. Alan Caddy (kuvassa Tornados-läjän alimmaisena) kuoli vuonna 2000 vain 60-vuotiaana, alkoholismin varjostettua valtaosaa elinvuosista.

Helmikuussa 1944 syntynyt Mick Green seurasi Alan Caddya merirosvoyhtyeen kitaristin saappaisiin, Johnny Patton paikattua muutaman kuukauden välissä. James Burtonia, Scotty Moorea ja BB Kingiä päävaikutteinaan pitänyt Green oli tuolloin vielä tuntematon soittaja, mutta kun Johnny Kidd & The Pirates lähti uudella kokoonpanolla (Johnny Spence - basso, Frank Farley - rummut) tien päälle, tulisi asia muuttumaan. Yhtye saavutti hurjan maineen, eikä suinkaan vähiten Greenin ennenkuulumattoman voimakkaan kitaratyylin johdosta. Green soitti The Piratesissa vain pari vuotta, mutta tuona aikana Greenistä tuli Britanniassa haluttu kitaristi. Kun tuolloin suosittu Billy J. Kramer & The Dakotas pyysi Greeniä riveihinsä mainiten tulevasta Havaijin ja Australian kiertueesta, sanoi Green hyvästit Johnny Kiddille ja yhtyetovereilleen. Seuraavien 10 vuoden aikana Green elätti itsensä muusikkona Dakotasin jälkeen mm. Cliff Bennett Bandissa, Engelbert Humperdinckin (!) taustasoittajana sekä pari levyä julkaisseessa Shanghaissa. Vuonna 1976 Green, Spence ja Farley alkoivat soittamaan uudelleen The Pirates -nimen alla (Johnny Kidd oli kuollut auto-onnettomuudessa kymmenen vuotta aiemmin), ja yllättäen reunion oli suuri menestys, osittain varmasti tuolloin suosionsa huipulla olleen kitaristi Wilko Johnsonin hehkuttaessa idoliaan Greenia lähes kaikissa haastatteluissa. Menestyksekästä viisivuotiskautta uudelleen kootun Piratesin riveissä seurasi jossain mielessä laihempi kausi 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin Green joutui turvautumaan välillä taksikuskin hommiinkin elannon hankkiakseen. Greenin elämän viimeiset viisitoista vuotta olivat kuitenkin ehkä hänen elämänsä menestyksekkäimmät, seurasi kiertueita sekä levytyksiä mm. sellaisten nimien kuin Paul McCartney, Van Morrison sekä Bryan Ferry taustalla. Myös legendaarinen Green-Spence-Farley -miehistö teki The Pirates -nimen alla vielä yhden kokoontumisajon vuosituhannen vaihteessa. Mick Green kuoli vuonna 2010 65-vuotiaana kärsittyään jo jonkin aikaa sydänvaivoista.

Heinäkuussa 1947 syntyneen Wilko Johnsonin (John Peter Wilkinson) tarinasta ei käänteitä puutu. Bob Dylania ja brittiläisiä r&b yhtyeitä kuten Rolling Stonesia ihaillut Wilko piti suurimpana idolinaan ja vaikutteenaan Johnny Kidd & The Piratesin Mick Greeniä, vaikka muutoin vietti parikymppisenä boheemina 60-70 -lukujen taitteessa täyttä hippielämää LSD-trippeineen, Intian matkoineen sekä muine aikakauteen kiinteästi kuuluvine aktiviteetteineen. Tutustuttuaan Canvey Islandilta myöskin ponnistaviin laulaja Lee Brilleauxiin, basisti John B. Sparksiin sekä rumpali Big Figureen, ja alettua soittamaan heidän kanssaan Dr. Feelgood -nimen alla (joka oli lainattu Johnny Kidd & The Pirates -singleltä), päätti nelikko kuitenkin karistaa hippi-imagon ja ottaa tilalle karua rhythm & bluesia vääntävälle nelikolle paremmin sopivan kuosin lyhyine hiuksineen ja halpoine pukuineen. Tuolloin ennenkuulumaton ja epämuodikas tyyli puri yllättävän nopeasti ja pian bändi huomasi levy-yhtiöiden olevan enemmän kuin kiinnostuneita. Voittaja oli United Artists jolle pian äänitettiin esikoislevy ”Down by the Jetty” (1975), jolta löytyi yksi Wilkon lukuisista tribuuteista sankarilleen Mick Greenille, Greenin Billy J. Kramer & The Dakotasin riveissä alunperin äänittämä "Oyeh". Seurasi hittiputki, joka kulminoitui livelevyn ”Stupidity” (1976) nousuun Englannin albumilistan ykkössijalle. Kesken seuraavan levyn äänityksiä eksentrinen Wilko kuitenkin riitautui yhtyetoveriensa kanssa ja edessä oli noin 30 huomattavasti vaatimattomampaa suosion vuotta jossa elanto hankittiin loputtomalla keikkailulla, myös satunnaisia levytyksiä ilmestyi silloin tällöin. Dr. Feelgoodin sanottiin usein olleen punk-ilmiön esiaste, ja mahdollisesti tästä syystä aiemminkin punkia dokumenteissaan käsitellyt elokuvaaja Julien Temple valitsi seuraavaksi aiheekseen Dr. Feelgoodin ja Wilko Johnsonin. Seurannut dokumentti ”Oil City Confidential” (2009) oli jättimenestys ja nosti Wilkon jälleen kansakunnan huulille. Tämän jälkeen Wilko sai diagnoosin parantumattomasta syövästä, ja seurannut testamentiksi aiottu yhteislevy "Going Back Home" (2014) The Who'n Roger Daltreyn kanssa nosti Wilkon jälleen albumilistojen kärkeen lähes 40 vuoden jälkeen. Jotta tarina ei jäisi turhan köyhäksi ihmeiden osalta, selätti Wilko vielä syövän ja lääkäreiden kuolemantuomionkin 11 tuntia kestäneessä leikkauksessa jonka eloonjäämismahdollisuudet olivat 15 % luokkaa. 70-vuotiskeikkansa Wilko heitti viime vuonna Royal Albert Hallin pääesiintyjänä.

Vertailuksi Mick Greenin hempeämpää kitarointia Dakotasissa Billy J. Kramerin taustalla Santa Monicassa, Kaliforniassa, 1964 taltioidussa kappaleessa ”Bad to Me”. Kappale on John Lennonin ja Paul McCartneyn tuolloisille ”tallikavereilleen” tekemä hittikappale.

JOHNNY KIDD & THE PIRATES

Vahvasti bluesista vaikutteita imenyt lontoolainen rock & roll -ryhmä Johnny Kidd & The Pirates perustettiin 1959. Alkuperäismiehistöön kuuluivat Freddie Heathin alias Johnny Kiddin lisäksi kitaristi Alan Caddy, basisti Brian Gregg ja rumpali Clem Cattini. Yhtye operoi siis alusta asti triona, jos sen ihan kokeiluasteella ollutta esivaihetta seitsenhenkisenä orkesterina ei oteta lukuun. Esitettäväksi tuolta alkuperäiseltä ryhmältä valitsimme vuodelta 1961 ”I Just Want to Make Love to You” -nimisen kappaleen, joka on Muddy Watersin alun perin vuonna 1954 levyttämä bluesklassikko.

BILLY FURY & THE TORNADOS

Tammikuusta 1962 elokuuhun 1963 Tornados toimi tuolloin uransa huipulla olleen Billy Furyn kiertuebändinä. Joe Meekin harmiksi Furyn levy-yhtiö, suuri ja mahtava Decca ei halunnut lainata Furyä hänen tuottamilleen levyille, eikä ottaa myöskään hänen kanssaan sopimuksen tehnyttä Tornadosia Deccan levytyksiin, sillä Decca ei käytä talon ulkopuolisia muusikoita. Studioalbumi ei siis tullut kuuloonkaan, mutta sinnikäs Meek sai kuitenkin neuvoteltua sopimuksen live-levystä, johon siis tallennettiin materiaalia Deccan tähtisolistin Billy Furyn ja hänen Tornadosin konsertista. Syntyi kieltämättä eräs parhaista, ellei jopa paras, pre-beatles-kauden live-levy. Olipa se sitten aito konserttitaltiointi tai studiossa tehty. Kappale ”Sticks and Stones” on alun perin blueslaulajan ja säveltäjän Titus Turnerin levytys, mutta tunnetaan kuitenkin parhaiten Ray Charlesin hittiversiosta vuodelta 1961.

THE DAKOTAS

Vuonna 1960 perustettu manchesterilainen The Dakotas toimi Billy J. Kramerin taustabändinä, mutta samaan tapaan kuin Cliff Richard & The Shadows, Dakotas esitti ja levytti myös omia instrumentaalinumeroita. Kramer ja Dakotas kuului Beatles-manageri Brian Epsteinin suojatteihin ja ryhmä lasketaan 60-luvn ns. britti-invaasion ensimmäiseen aaltoon yhdessä mm. The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kanssa, vaikka menestyikin heitä vaatimattomammin. Vuonna 1964 ryhmän soolokitaristiksi liittynyt Mick Green siirsikin bändin soundin trendikkäästi rautalankakaudelta aikakautta leimaavan blues boomin vaatimusten tasolle. Yhtyeen taru loppui syyskuussa 1967.

DR. FEELGOOD

Koska olemme puhuneet Mick Greenin ja Wilko Johnsonin tyylien yhteneväisyydestä, voitaisiinkin vertailun vuoksi kuunnella Dr. Feelgoodin luenta äskeisestä Dakotasin esityksestä “Oyeh”, joka löytyy yhtyeen debyyttialbumilta “Down by the Jetty” vuodelta 1974, siis tasan 10 vuotta myöhemmin kuin alkuperäinen.

WILKO JOHNSON & MICK GREEN

Vuonna 2012 julkaistiin kaikki Wilko Johnsonin aikaiset Dr. Feelgood -levytykset komeana “All Through The City” -boksina. Varsinaisena yllätyksenä boksilla oli myös joitakin Wilkon ja Greenin yhdessä tekemiä studioäänityksiä, joissa bassoa soittaa Phil Thumpston ja rumpuja Dr. Feelgoodin Big Figure. Instro a go go -perinteitä kunnioittaen valitsimme herrojen versio vanhasta kunnon “Comin’ home babysta”, joka on koko shown eniten versioitu kappale.Näin äkkiseltään muistelisimme, että se on show’ssamme soinut ainakin Sylvie Vartanin, Johnny & The Hurricanesin, Challengersin ja London All Starsin versiona.

WILKO JOHNSON

Wilko Johnsonilta ilmestyi tänä vuonna uusi levy “Blow your mind”, joka on tuotantoarvoiltaan sekä materiaaliltaan vahvimpia sitten Dr. Feelgoodin kultapäivien, joten lienee täysin perusteltua ottaa loppuun hieman uudempaa materiaalia tuolta em. levyltä - ”Slamming”.