INSTRO A GOGO OSA 105 (7. kausi)

Alusta asti ohjelmamme agendaan on kuulunut pureutuminen popkulttuuriin vaikuttaneisiin ilmiöihin, henkilöihin ja tapahtumiin. Käsittelyssä ovat usein olleet 60-luvun elokuvat moninaisine genreineen. Omat jaksonsa ovat saaneet mm. spagettiwesternit, kauhu-, dekkari-, rikos- sekä agenttielokuvat, joista James Bondiin olemme viitanneet useamminkin. Tällä kertaa emme kuitenkaan ole ottaneet mitään tiettyä genreä käsittelyyn vaan puhumme yleisesti ottaen elokuvista 60-luvulla, mutta ennen kaikkea puhumme elokuvista suomalaisesta näkökulmasta. Pohdimme muun muassa alkuvuodesta -63 alkaneen ja vasta kesällä -65 päättyneen näyttelijälakon mullistavasta vaikutuksesta kotimaamme elokuvatuotantoon. Yllä näette mainosjulisteita viimeisimmistä ennen lakkoa ensi-iltansa saaneista elokuvista. Laitimmaisille tuotantoyhtiöille elokuvat jäivät kokonaan viimeisiksi, ja keskimmäinenkin pääsi ainoastaan vaivoin jaloilleen ja aloittamaan työt uudelleen 1967.

Ja koska puhumme elokuvista, niin emme tietenkään välty 60-luvulla suosioon nousseilta agenttielokuvilta, joita tehtiin jokaiseen makuun: toiminnallisia, jännittäviä, romanttisia, komediallisia, älykkäitä sekä vähemmän älykkäitä.

T. J. Särkän johtamalla Suomen Filmiteollisuudella oli käytössään pohjoismaiden suurin elokuvastudio, joka rakennettiin 1945 osoitteeseen Liisankatu 14 sisäpihalla sijainneisiin 20-luvulla valmistuneisiin kahteen tennishalliin ja niiden apurakennuksiin. Studioiden suunnittelusta vastasi ohjaaja ja lavastaja Hannu Leminen. Parhaimmillaan studioilla kuvattiin useita elokuvia samanaikaisesti ja villeimpänä vuotena 1955 elokuvia valmistui jopa 30. Television yleistyminen ja näyttelijälakko johtivat siihen, että perinteinen studioelokuva tuli tiensä päähän. SF:n lisäksi sen kilpailijat Suomi-Filmi Oy ja Fennada-Filmi Oy ajautuivat kriisiin katsojalukujen romahduksen vuoksi. Suuren studiokauden katsotaan yleisesti päättyneen SF:n konkurssiin vuonna 1965. Kuvassa ”Komisario Palmun erehdyksen” (1960) lavastustyöt käynnissä ja Rygseckin uima-allas valmistuu.

Näyttelijälakon aikanakaan suomalainen elokuvatuotanto ei täysin näivettynyt vaan toimi osittain myös alalle pyrkivien uusien yrittäjien mahdollisuutena näyttää osaamisensa kokoillanelokuvien tekemisessä, mikäli onnistuivat saamaan hankkeilleen rahoituksen. Keskellä kiivainta lakkotaistelua alkuvuodesta 1964 aloitti Spede Pasanen ensimmäisen oman elokuvan ”X-Paronin” tuotannon. Ohjausvastuun hän jakoi kahden niin ikään elokuva-alan tuoreen lahjakkuuden, Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran kanssa. Ryhmätyöskentely oli Jarvalle myöhemminkin ominainen työtapa, joskin lähinnä ideointi- ja käsikirjoitusvaiheissa, ohjaustyöstä hän kantoi vastuun itse. Pakkasvirran vastuualueena oli henkilöohjaus ja Pasasen vitsien keksiminen ja hauskat eleet.

Toisena teemanamme on tällä kertaa historialliset spektaakkelit ja erinäiset miekka ja sandaali -seikkailut syrjäyttäneiden agenttielokuvien nousu. Kuumana käyneen kylmän sodan vainoharhainen ilmapiiri loi mehevän kasvualustan eri valtioiden salaisten asiamiesten esiinmarssiin valkokankaalle, keulilla tietenkin Ian Flemingin luoma ja Sean Conneryn näyttelemä James Bond syksyllä 1962.

Agenttielokuvat muodostivat 60-luvulla suoranaisen trendin. James Bondin ja muiden toiminnallisten agenttielokuvien rinnalla kehkeytyi 1960-luvulla toki humoristiset agenttiparodiat, mutta myös lajin älyllinen, mietiskelevä linja, lähinnä Len Deightonin ja John Le Carrén romaanien pohjalta. Michael Caine tulkitsi Deightonin flegmaattista agenttia, Harry Palmeria elokuvissa Salaisen agentin kansio (1965) ja Hautajaiset Berliinissä (1966). Richard Burton (kuvassa) teki puolestaan elämänsä roolin alakuloisena vakoojana Le Carrén kirjaan perustuvassa ”Vakoilija kylmästä” (1965).

THE STRANGERS

Rautalankayhtyeen tekemää elokuvamusiikkia, ja vieläpä suomalaisessa elokuvassa - älkää nyt hulluja puhuko! Mutta näin se vaan meni loppuvuodesta 1962, että ennen kuin yhtään suomalaisen nuorisoyhtyeen rautalankalevytystä oli edes julkaistu, niin helsinkiläinen The Strangers teki musiikkia Veikko Itkosen ohjaamaan jännityselokuvaan ”Vaarallista Vapautta”. Tähän ainutlaatuiseen tilaisuuteen vaikutti kuitenkin se, että yhtyeen soolokitaristi Jussi Itkonen oli ohjaajan poika. Kappale ”Vaara” julkaistiin singlen B-puolella (kuvassa) keväällä 1963, mutta me emme kuuntelekaan sitä vaan samasta kappaleesta itse elokuvassa soineen hivenen uhmakkaamman version.

INGA SULIN & VIKTOR KLIMENKO

Levytysuransa 1965 aloittanut Inga Sulin sai ensimmäisen elokuvaroolinsa Matti Kassilan 1969 ohjaamassa ”Vodkaa, komisario Palmu”. Siinä näytteli toinenkin tuon aikakauden tähti, Viktor Klimenko, joka oli aloittanut levytysuransa 1962. Kaksikko esitti elokuvassa yhdessä mm. poliisin liikennevalistuskampanjaan kuuluneen kappaleen ”Isoveli näkee sen”. Sulinin ja Klimenkon yhteistyönsä jatkui elokuvan jälkeen yhteisellä kiertueella. Molemmat toimivat alalla edelleen: Klimenko on julkaissut varsin menestyksellisesti hengellistä musiikkia vuodesta 1980 ja Sulin puolestaan konsertoi ja työskentelee teatterin parissa freelancerina.

THE ROLLING STONES

The Rolling Stonesin ensimmäinen EP-levy julkaistiin tammikuussa 1964, vaikka kaikki neljä kappaletta oli äänitetty jo edellisen vuoden elokuussa kahdessa eri sessiossa. Tuohon aikaan yhtyeen oma sävellystyö ei vielä ottanut onnistuakseen, joten levyllä turvauduttiin täysin lainakappaleisiin. Yksi näistä on Motown Recordsin perustajan Berry Gordyn rytmibluessävellys ”Money”, jonka lauloi levylle ensimmäisen kerran Barrett Strong 1959 tehden laulusta Motownin ensimmäisen hitin.

NOI TRE

Firenzeläinen bluesrock-yhtye Noi Tre perustettiin 1966 ja sen toiminta loppui jo 1968 mennessä. Tuona aikana trio julkaisi ainoastaan yhden singlen, mutta ennenjulkaisematon kappale, ”Distruggimi”, perustamisvuodelta näki päivänvalon 1989 ilmestyneellä italialaista 60-luvun bluesrockia, beatia ja garagea sisältävällä kokoelmalla ”60´s Beat Italiano Vol.1”.

THE JETS

Hollantilaisen The Jetsin tarina alkaa Utrechtin kaupungista vuonna 1959. Tuolloin yhtye tunnettiin nimellä The Rocking Explosives, mutta muutti tyyliään lauletusta rock and rollista instrumentaalirockiin 1963 The Shadowsin vaikutuksesta. Samalla myös nimi muuttui ytimekkäästi Jetsiksi. Japanin markkinoille yhtyeen levyjä myytiin myös nimellä The Goldfingers heidän suurimman hittinsä ”Goldfinger” maineella ratsastaen. Kappale on tietenkin yhtyeen instrumentaaliversio John Barryn samannimiseen James Bond -elokuvaan säveltämästä teemakappaleesta. Yhtye levytti tuoreeltaan 1965 myös seuraavan Bond-elokuvan teemakappaleen ”Thunderball”. Rautalankabändien aika vain alkoi olemaan jo auttamattomasti ohi ja niin myös Jets lopetti toimintansa seuraavana vuonna.

JOHN BARRY

Kansainvälisesti tunnetuimpiin elokuvasäveltäjiin lukeutunut John Barry (1933-2011) sävelsi musiikin kymmeniin elokuviin ja sai yhteensä viisi Oscaria elokuvista ”Elsa - vapaana syntynyt” (1966) (palkinto parhaasta laulusta sekä musiikista), ”Leijona talvella” (1968), Minun Afrikkani (1985) ja ”Tanssii susien kanssa” (1990). Uransa Barry oli kuitenkin aloittanut 1957 johtamansa rock and roll -bändin John Barry Sevenin trumpetistina. Läpimurto elokuvasäveltäjäksi tapahtui ensimmäisen Bond -elokuvan myötä 1962, jolloin hän lopetti aktiivisen keikkailun. Bond-elokuvien lisäksi hän teki 1965 musiikin myös ensimmäiseen Harry Palmer -elokuvaan ”The Ipcress File (suom. Salaisen agentin kansio), josta kuuntelemme näytteeksi sen teemakappaleen.