INSTRO A GOGO OSA 12 (2. kausi)

Aiemmista lähetyksistämme poiketen emme tällä kertaa lähdekään kiertelemään ympäri maailmaa ja esittelemään kiehtovia kohteita, vaan pysymme visusti studiossa, sillä aiomme pitää pahuksenmoiset kotipirskeet. Tarjolla on hyvää seuraa, hauskoja anekdootteja, studion takaseinälle heijastettuja kaitafilmejä, pikkupurtavaa, (terästettyä) boolia ja totta kai hiton hyvää musiikkia. Jos kuulostaa hyvältä, niin tervetuloa - jokainen ohjelmamme kuuntelija on nimittäin tervetullut.

Kotihipoille ei ole erikseen mitään tiettyä pukukoodia, mutta välttääksesi leimautumista juhlien tolvanaksi huonosti istuvassa collegepaidassa ja mauttomissa lenkkareissa, toimituksemme suosittelee rentoa ja siistiä casual-pukeutumista. Ellei juhlien järjestäjä ole kutsussa erikseen esittänyt pukeutumistoivetta, niin useimmiten sopivin asu miehille on suorat housut, pikkutakki ja kauluspaita ilman solmiota tai poolopusero. Naisten pukeutumiseen ei herrasmiesten sen sijaan sovi sekaantua. Nyt kun on saatu perusasiat kuntoon, niin saatetaan aloittaa juhliminen.

THE FABULOUS WAILERS

Luoteis-Yhdysvalloista, Washingtonin osavaltion Tacomasta kotoisin oleva The Fabulous Wailers (myöhemmin pelkkä The Wailers) haki vaikutteensa ennen kaikkea afroamerikkalaisesta rytmimusiikista ja tuli luoneeksi tällä, valkoisten koulupoikien rytmibluesillaan myöhemmin omaksi genreksi luokitellun garage rockin. Valitsemassamme näytteessä Wailers coveroi vauhdikkaasti erästä suurinta idoliaan, blueskitaristi Freddie Kingiä vuonna 1962 julkaistussa live-esityksessä: ”Zay-Ho-Say”.

THE JOHN BARRY SEVEN

Yhdysvaltalaisen blues/rock-kitaristi Bobby Parkerin mehevä rytmibluespala ”Watch Your Step” vuodelta 1961 otettiin varsin lämpimästi vastaan Isossa Britanniassa ja The John Barry Sevenin instrumentaaliversio julkaistiin vielä saman vuoden puolella. JB7 teki samasta kappaleesta myös lauletun version seuraavan vuoden alussa Adam Faithin toimiessa laulusolistina.

NELSON RIDDLE

”Holy Flypaper”, huudahti Ihmepoika Robin, kun hän yllätti Batmanin tanssivan batusia go go -bileissä kesken tehtävän. Tämä kappale löytyy tv-sarjan (1966-1968), orkesterinjohtaja Nelson Riddlen käsialaa olevalta, soundtrackiltä ja sopii mainiosti tämänkertaiseen kotihippateemaamme. Riddlestä puhuimmekin jo Frank Sinatraa ja Rat Packiä käsittelevässä osassa kolme.

DAVE MYERS & THE SURFTONES

Dick Dalea huomattavasti vähemmälle huomiolle jäänyt Dave Myers ei ehkä rouheudessaan vedä vertoja em. mestarille, mutta monipuolisuudessaan Myers yhtyeineen kohoaa keskiverto surf-bändejä paremmaksi. ”Kings Surf” on kappale, joka osoittaa Myersin tason niin biisintekijänä kuin soittajana. Kappale löytyy yhtyeen ainoaksi jääneeltä pitkäsoitolta: ”Hangin´ Twelve” (1963).

IGO KANTOR

Itävallassa syntynyt Igo Kantor sai 50-luvun alussa Yhdysvaltain kansalaisuuden ja toimi sen jälkeen Hollywoodissa filmiteollisuuden palveluksessa moninaisissa työtehtävissä, pääasiassa kuitenkin elokuvamusiikin parissa. Kantor työskenteli uransa aikana mm. sellaisten b-luokan elokuvien legendaaristen ohjaajien kuin Ed Woodin, Monte Hellmanin ja Russ Meyerin kanssa. Valitsimme näytteeksi Kantorin tekemää musiikkia Meyerin eräästä suurimmasta taloudellisesta menestyselokuvasta, ”Vixen” vuodelta 1968 ja kappale on nimeltään ”Vixen & The Constable”.

MICHAEL VINER´S INCREDIBLE BONGO BAND

Yhdysvaltalainen Incredible Bongo Band oli elokuva- ja levytuottaja Michael Vinerin kokoama ryhmä sessiomuusikoita, jotka hän oli palkannut tekemään musiikkia tuottamaansa b-elokuvaan ”The Thing With Two Heads” (1972). IBB:n konseptina oli tehdä funk-versiota 50- ja 60-luvun tunnetuista kappaleista ja heiltä ilmestyi vuosina 1973-1974 kaksi albumia, jotka eivät ilmestyessään herättäneet laajempaa kiinnostusta. Suuren yleisön tietoisuuteen IBB nousi vasta bronxilaisen hip-hop pioneeri DJ Kool Hercin otettua yhtyeen kappaleita ohjelmistoonsa 70-luvun lopulla. Tähän jaksoon valitsemamme ”Raunchy '73” on yhtyeen funk-kuosiin päivittämä versio Bill Justisin tuttuakin tutummasta instrumentaaliklassikosta.

BO DIDDLEY

Suomessakin 1991 vieraillut yhdysvaltalainen rhythm and blues -kitaristi ja laulaja Bo Diddley (1928-2008) kuuluu eittämättä rock-historian suurimpiin vaikuttajiin. Oli siis korkea aika poimia Diddleyn laajasta tuotannosta jokin verevä instrumentaali ja se löytyi herran omaa nimeä kantavan, vuonna 1962 julkaistun albumin b-puolelta: ”Bo´s Twist”.

BOOKER T. & THE MG´S

Booker T. & The MG´s:n rytmimusiikki sopii upeasti kotihippoihin. Ongelmana oli vain, että minkä kappaleen yhtyeeltä valitsisimme. Valinta osui ”Baby, Scratch My Backiin”, joka on mainio cover-versio Slim Harpon, suositun R&B -huuliharpistin vuoden 1966 crossover-hitistä. Vaikka Booker T. & The MG´s äänitti kappaleen tuoreeltaan 60-luvulla, sai se silti odottaa julkaisua aina vuoteen 1995.

THE KAISERS

Vuosina 1992-2002 koossa ollut skotlantilainen The Kaisers ammensi innoitteensa samasta lähteestä kuin The Beatlesin ja Gerry & The Pacemakersin kaltaiset Merseybeat-ryhmät 40 vuotta aiemmin. Yhtye nautti koko olemassaolonsa ajan vahvaa underground-suosiota molemmin puolin Atlanttia tinkimättömällä (kierrätys)tyylillään. Kotibiletunnelmaan sopi mielestämme ”Beat It Up!” -albumilta (1995) löytyvä räyhäkäs instrumentaali-esitys ”Whatcha Say?”, joka on yhtyeen kitaristi-laulaja (Kaiser) George Millerin käsialaa.

HONEY B. AND THE T-BONES

Tämä vahvasti bluesvireinen trio on ollut keskeinen vaikuttaja suomalaisen roots-musiikin kentällä aina sen perustamisesta, 80-luvun alusta saakka. Valitsemamme esitys edustaa trion harvemmin esille tullutta rautalankaisaa puolta. Kuunnellaanpa siis HBTB:n vuonna 2007 tekemä eksoottinen ja omintakeinen versio Marion Rungin vuoden 1962 Eurovision finaaliin päässeestä, Kari Tuomivaaran sävellyksestä Tipi-tii.

Batman tunnetaan ennen kaikkea vakavamielisenä yön kostajana, mutta kukapa sitä jatkuvasti jaksaa synkistellä, edes Batman. 60-luvun camp-henkisessä tv-sarjassa Lepakkomiestä näytteli Adam West, joka oli toiminut ennen näyttelijäuraansa paikallisaseman DJ:nä.

60-luvun parhaat kotibileet järjesti tietenkin Playboy-lehden perustaja ja toimitusjohtaja Hugh Hefner. Hefnerin kotiin Playboy-kartanoon pääsi vain harvat ja valitut, mutta kaupungissa sijainneen luksuskattohuoneiston juhliin pääsi osalliseksi helposti vain avaamalla television. Hefner nimittäin isännöi vuosina 1959-1961 ”Playboy´s Penthouse” -nimistä late night showta, jossa vierailijoina nähtiin mm. Ella Fitzgerald, Nat King Cole ja Buddy Rich. Aikansa kuumimpia julkisuudenhenkilöitä ja tietenkin Playboy-tyttöjä tungokseen asti olevaan kattohuoneistoon palattiin vielä uudestaan 1969-1970, jolloin Hefnerin vieraina nähtiin jälleen lukematon määrä vieraita viihteen eri aloilta: Cher, Tony Bennett, James Brown, Sammy Davis Jr., Jerry Lewis, Michael Caine, Milton Berle, Tina Turner, Roman Polanski, Sharon Tate jne.

Kotibileiden hengessä on syytä ottaa esittelyyn muutamia teeman mukaisia elokuvia. Ensimmäinen suositeltavien elokuvien listassa on kaikkien sinkkuelokuvien äidiksikin kutsuttu romanttinen komedia, ”Breakfast at Tiffany´s” (suom. Aamiainen Tiffanylla), jossa Audrey Hepburnin esittämä Holly Golightly järjestää hulvattomat hipat asunnossaan. Vuonna 1961 ensi-iltansa saanut, Blake Edwardsin ohjaama elokuva oli huikea menestys ja toi Hepburnille Oscar-ehdokkuuden. Naispääosa-Oscar meni sillä kertaa Sophia Lorenille, mutta täysin palkinnoitta elokuva ei silti jäänyt Henry Mancinin käydessä pokkaamassa Oscarit parhaasta musiikista ja laulusta (Moon River), jälkimmäisen yhdessä laulun kirjoittaneen Johnny Mercerin kanssa.

Romanttisen komedian vaihtoehdoksi voimme suositella (niin ikään) Blake Edwardsin ohjaamaa elokuvaa, ”The Party” (suom. Pahuksenmoiset pirskeet) vuodelta 1968. Nauruhermoja makeasti koettelevassa elokuvassa Peter Sellersin esittämä työttömäksi jäänyt intialainen näyttelijä aiheuttaa elokuvatuottajan kutsuilla katastrofin toisensa perään.

Kaikkien kotibilebändien isä ja garage rockin äiti, Tacomalainen The Wailers toimi tienraivaajana ja musiikillisena isovelibändinä muillekin Seattlen seudun yhtyeille, kuten The Sonicsille ja jopa toimituksemme suosikkiyhtyeelle The Venturesille!

Kotihippojen konseptiin kuuluu myös herrojen, usein kiihkeäksi yltyvä keskustelu politiikasta ja/tai urheilusta, vaikka kuinka olisi sovittu vaimon tai tyttöystävän kanssa, että ei tällä kertaa. Toimituksemme ei ota osaa poliittisiin debatteihin, mutta urheilusta, kuten esimerkiksi hevospoolosta puhumme mielellään. Ainaisen sääntöjä koskevan (argentiinalaiset vai englantilaiset säännöt) kinastelun sijaan pyrimme vastedes yhdessä tuumin edistämään ko. elegantin urheilulajin saamista takaisin olympialajiksi viimeistään vuoden 2026 kesäolympialaisiin.

Aikuisten kotibileissä pikkutuhmien kaitafilmien heijastaminen olohuoneen peräseinälle luo sopivaa dekadenttia tunnelmaa illan hämärtyessä. Meidän puhuessa tuhmista elokuvista tarkoitamme tietenkin mm. monista rivoa huumoria ja tirkistelyä sisältäneistä, ns. seksploitaatio-elokuvistaan tunnetun Russ Meyerin teoksia. Meyer aloitti uransa toisen maailmansodan aikaan uutiskuvaajana ja siirtyi myöhemmin Playboy-lehden palkkalistoille. 50-luvun lopulla itsenäiseksi elokuvantekijäksi siirtynyt Meyer toimi itse ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana sekä tuottajana. Naurettavan pienellä budjetilla tehtyjä Meyerin elokuvia pidettiin aikanaan hävyttöminä ja ala-arvoisina. Itseään kunniallisina ihmisinä pitävien ihmisten paheksunta ei silti elokuvantekijää suuresti masentanut, sillä hän teki niillä miljoonia dollareita. Tunnetuimpia Mayer-rainoja ovat mm. ”Faster, Pussycat! Kill! Kill!” (kuvassa elokuvan pääkolmikko) vuodelta 1965 ja ”Vixen” vuodelta 1968.

INSTRO A GOGO KOTIHIPAT

Kotihipat aloitetaan usein boolilla. Oikeasti booleista saa todella hyviä juomia, kokeile esim. kuohuviiniä boolissa. Näihin juhliin saimme hammaslääkäri-serkulta pirtua, jonka makua on aika vaikea loihtia pois kokonaan. Cocktailtikut olivat Suomessa kova juttu 60- ja 70-luvun kinkereissä. Itse tehdyt lihapullat ja prinssinnakit olivat ihan gourmet.

BROISKUT

Usein 60- ja 70-luvun illanistujaisissa tarjottiin ihan kotiruokaa: Janssonin kiusaus, poron käristys tai Karjalan paisti saattoi hyvin löytyä juhlapöydästä. Toimituksen kotihipoissa olimme hieman kevyemmällä linjalla. Kuvassa toimitus on ihan itse laittanut kanankoivet uuniin, mutta dipin mausteena on eksoottista valkosipulia. Myös uusinta uutta olivat itse tehdyt pitsan palaset –ja kyllä- ananas oli löytänyt paikkansa kinkun kanssa. Aikamoiset kekkerit.

Voileipäkakkua ei näissä jortsuissa maistella. Toimituksen sisäisessä palaverissa totesimme, ettei kukaan ole maistanut hyvää voileipäkakkua. ”Voileipäkakku on todella hyvää kun sen tekee hyvin”-selitykset eivät nyt uppoa. Laita oikeasti hyvä resepti toimitukselle, niin katsellaan tilannetta uudestaan. Siihen saakka tuo ruoka on pannassa!