INSTRO A GOGO OSA 14 (2. kausi)

Tämänkertainen lähetysaikamme on varattu kokonaan vanhojen kauhuelokuvien tarkasteluun. Kauhuelokuvilla on ollut aina keskeinen paikka popkulttuurissa, sillä nuo hurmeiset rainat heijastelivat usein tehokkaasti, jopa tehokkaammin kuin ns. vakavasti otettavat teokset, tekoaikansa vallitsevia asenteita. Luvassa on siis paljon mielenkiintoista triviatietoa aiheesta ja paljon, paljon yllättäviä ja harvinaisia horror-instrumentaaliesityksiä. Valmistautukaa pelkäämään - horror… horror… horror…

 

B-tuottaja Herman Cohenin uran kohokohta oli Gene Fowler Jr:n ohjaama ”I Was a Teenage Werewolf”. Nimi itsessään on klassikko, mutta se oli myös ensimmäinen kauhuelokuva, joka oli suunnattu teini-ikäisille, joiden ostovoima ja tietoisuus omana ryhmänä oli vahvassa nousussa 50-luvun Yhdysvalloissa. Elokuva onkin ensimmäinen moderni nuorisokauhuelokuva. Nimiosassa nähtiin 20-vuotias Michael Landon, joka tuli myöhemmin tunnetuksi ”Bonanza” tv-sarjan (1959-1973) Little Joena.

THE FRANTICS

Seattlelainen The Frantics (1955-1966) lukeutuu garagerockin varhaisiin pioneereihin. Garagerock -termillä tarkoitetaan 60-luvulla high school -ikäisten amerikkalaispoikien perustamia ”ruohonjuuritason” autotallibändejä, joissa virtuoosimaista soittamista tärkeämpää oli energisyys ja rajuus. Lähinnä paikallisiksi kuuluisuuksiksi jääneet, usein lyhytikäiset bändit nousivat uudelleen esille vuonna 1972 julkaistun Nuggets-kokoelmalevyn myötä, jolloin tuo garagerock -termikin mainittiin ensimmäistä kertaa. Franticsiltä valitsimme tämänkertaisen kauhuteemaamme sopivan ”Werewolfin” vuodelta 1960.

LEE KRISTOFFERSON

Tässäpä muuten sellainen kummajainen, ettei joka päivä kuulekaan. Kyseessä on brittiläinen, leipätyönään tietokonepelejä ohjelmoinut John Lewis Wagstaff -niminen miekkonen, joka teki 70- ja 80-lukujen vaihteessa, ihan vain harrastemielessä kolme vahvasti oman aikakautensa mainstreamista poikkeavaa seiskatuumaista sinkkua. Otetaan kuunteluun kauhutematiikkaa aina taiteilijanimeään, Lee Kristofferson (lienee kunnianosoitus Christopher Leelle), myöten viljelevä ”Night of the Werewolf” vuodelta 1977.

THE MOONTREKKERS

Joe Meekin suojatteihin lukeutuneelta The Moontrekkersiltä ilmestyi vuosina 1961-1963 kolme singleä, joista ensimmäinen, tässä lähetyksessä kuultava ”Night of the Vampire” nousi jopa pienoiseksi hitiksi. Kappaleen karmaisevat alku- ja loppukirkaisut Meek hoiti itse, ehkä siksi että oli ennen äänitystä antanut potkut bändin nuorelle laulajalle, eräälle Rod Stewart -nimiselle 16-vuotiaalle hepulle. Ennen hajoamistaan yhtye ehti toimia myös lyhyen aikaa kohtuullisen suositun Vince Eagerin keikkabändinä.

THE GHOULS

Surf-musiikin aallonharjalla (1963-1964) levy-yhtiöt halusivat ottaa buumista kaiken irti ja nokkelat tuottajat kokosivat harjaantuneista sessiomuusikoista studiobändejä vastaamaan teinien sen hetkiseen musiikkimieltymykseen. Eräitä nokkelimmista oli Gary Usher -niminen biisinikkari ja tuottaja, joka kehitti keksimilleen bändeille (joissa hän käytti yleensä samaa kokoonpanoa) erilaisia teemalevyjä. Luomalleen The Ghoulsille Usher keksi tyyliksi horror-sävytteisen hot rod-surfin. Sehän sopii meille ja Ghoulsin ”Dracula´s Deuce” -albumilta (1964) nappasimme kitaristi Richard Podolorin säveltämän ”Dracula´s Theme” -nimisen kappaleen. Molempien herrojen tekemisiin (jotka eivät ole vähäisiä) tulemme palaamaan sopivassa välissä.

JAN DAVIS

Losangelesilainen kitaristi ja levytuottaja, joka kuului mm. maineikkaista sessiomiehistä koostuneeseen, vuosina 1961-1963 vaikuttaneeseen B. Bumble & The Stringersiin. Hän toimi usein myös tuottamiensa yhtyeiden ja artistien, kuten The Routersin, The Ho-Dadsin (kts. osa 13) ja Buzz Cliffordin studiokitaristina. Vaikka Davis ei saavuttanut soolorintamalla suurtakaan suosiota ennen kuin 60-luvun lopulla tekemillään flamenco-instrumentaaleilla, niin tämä hulvaton viidakko-eksotiikkaa sykkivä ”Watusi Zombie” vuodelta 1964 on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen.

EDDIE BURKEY

Lahjakas nuori kalifornialainen kitaristi, joka äänitti 60-luvun puolivälissä losangelesilaiselle Downey -levy-yhtiölle muutamia instrumentaaleja, joita ei kuitenkaan julkaistu ennen 2000-lukua. Burkeystä löytyi hyvin vähän tietoa, mutta sen verran kykenimme seuraamaan johtolankoja, että hän soitti ainakin The Rumors -nimisessä rock-yhtyeessä, jolta julkaistiin kokonaiset kolme singleä. Jälkipolville Rumors on tuttu lähinnä 60-luvun psykedelia- ja garageyhtyeitä esittelevälle ”Nuggets”-levysarjalle päätyneen ”Hold Me Nown” ansiosta. Tähän jaksoon valitsimme Burkeyltä ”Rosemary´s Baby”-nimisen kappaleen, jonka oletamme syntyneen samannimisen, Ira Levinin, vuonna 1967 ilmestyneen kauhuromaanin tai vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneen Roman Polanskin filmatisoinnin innoittamana. Mutta kuitenkin ennen Downey Recordsin alasajoa vuonna 1968.

THE VENTURES

Yhdysvaltain tv:ssä vuosina 1959-1961 pyörineessä, ”One Step Beyond” -nimisessä säikyttely-sarjassa koettiin joka viikko uusi, ihon kananlihalle laittava episodi. Toimituksen suosikkiyhtye The Ventures levytti sarjan piinaavan, Harry Lubinin säveltämän tunnarin ”Fear”, joka löytyy vuonna 1964 julkaistulta ”In Space” -albumilta.

THE TED TAYLOR FOUR

Brittiläisen pianisti/urkuri Ted Taylorin, pääasiassa instrumentaalimusiikkia esittänyt ryhmä ei varsinaisesti ollut mikään nuorisobändi, vaan soittajat koostuivat 50-luvun alusta asti toimineista muusikoista. Yhtyeen levytyskausi sijoittui vuosiin 1958-1962 ja leimallisin elementti TT4:n soundissa oli Taylorin soittamat Clavioline-urut, joita kuullaan myös joissain John Barry Sevenin alkutaipaleen levytyksissä. Ääninäytteessä ”Haunted Pad” vuodelta 1961 pääsette tutustumaan tähän myöhemmin Joe Meekin hyödyntämään erikoiseen urku-soundiin.

LINK WRAY & THE RAYMEN

Voimasoinnun mestarilta, Link Wrayltä (kts. osa 11) löytyy kauhuteemaan useampiakin kappale-ehdokkaita, joista valinta osui tällä kertaa vuonna 1964 julkaistuun, riipivään “The Shadow Knows” -kappaleeseen.

WHISTLE BAIT

Haminassa vuonna 1984 perustettua Whistle Baitia on usein kutsuttu Suomen parhaaksi bilebändiksi, eikä ollenkaan katteettomasti. Whistle Baitin musiikissa yhdistyy lennokkaasti vanhan koulukunnan rytmiblues, rock´n´roll ja 60-luvun pop. Yhtyeen repertoaarissa on kuultu silloin tällöin myös instrumentaaleja, joista yhden, sopivasti kauhuteemaisen ”Bait´s Motelin” löysimme heidän vuonna 2001 julkaistulta samannimiseltä albumilta.

Terence Fisherin Hammer-yhtiölle vuonna 1958 ohjaama ”Horror of Dracula” on nopeatempoinen ja räikeissä Technicolor-väreissä kylpevää goottilaista vyörytystä. Fisher halusi korostaa elokuvaa viettien ja viktoriaanisen ajan moraalin taisteluna. Hän hämärsi hyvä-paha -asetelmaa tekemällä Peter Cushingin esittämästä vampyyrinmetsästäjästä kylmän ja neuroottisen moraalinvartijan ja Christopher Leen Draculasta viettien ruumiillistuman, joka öisin murtautuu yläluokan naisten makuuhuoneisiin. Aikaisemmista vampyyrielokuvista poiketen, Fisherin neidot eivät kirkuneet kauhusta vaan antautuivat raukeasti julmalle rakastajalle, sillä aikaa kun suorastaan impotenteiksi kuvatut miehet hämmästelivät alakerrassa mikä vaimoihin on mennyt. Siinä missä Bela Lugosin vuonna 1931 tulkitsema Dracula oli käyttäytynyt kohteliaan ja pidättyväisen aatelismiehen tapaan, Christopher Leen ylväs Dracula oli samanaikaisesti kunnioitusta ja pelkoa herättävä, mutta tarvittaessa pantterimaisen ketterä.

Tohtori Abraham Van Helsingin resepti vampyyritartunnan hoitoon:

  1. Lyö terävä puukeppi yhdellä iskulla tartunnan saaneen sydämen tai navan läpi. Venäläiset asiantuntijat suosittelevat saarnia siinä missä serbialaiset luottavat orapihlajasta veistettyyn keppiin.

  2. Aseta pikkukiviä (tai lasinsiruja) ja suitsukkeita ruumiinjäsenten päälle, varmuuden vuoksi myös korviin, nenään ja muihin ruumiinaukkoihin.

  3. Täytä vampyyrin suu valkosipulilla. Varsinkin eteläamerikkalaiset asiantuntijat pitävät tätä kohtaa tärkeänä.

  4. Sirottele hirssiä ruumiin päälle (myös suola ajaa saman asian).

  5. Aseta vampyyri kasvot alaspäin arkkuun tai suoraan hautaan. Kreikkalaiset asiantuntijat suosittelevat pään irrottamista ja polttamista. Myös Kreetalaiset pitävät toimenpidettä suositeltavana sillä erotuksella, että pään polttamisen sijaan pelkkä kiehautus etikassa riittää.

  6. Sido arkun ympärille ennen hautaamista villiruusuja.

Puolalaiset suosivat tämän kuusikohtaisen rituaalin lisäksi kuolleen vampyyrin veren sekoittamista leipätaikinaan, sillä väittävät vampyyrinverileivillä olevan ennaltaehkäisevä vaikutus vampyyritartuntoihin. Useimmat johtavat asiantuntijat pitävät tätä kuitenkin silkkana nurkkakuntaisena taikauskona.

George A. Romeron muutamassa viikonlopussa ystäviensä kanssa kuvaama zombie-elokuva ”Night of the Living Dead” joutui Yhdysvalloissa kriitikoiden teilaamaksi heti ensi-illassa vuonna 1968. Euroopassa nuoren visionäärin indie-elokuva oli sen sijaan menestys. Elokuvan saadessa uudelleen ensi-illan Yhdysvalloissa 1970, samat aiemmin elokuvan haukkuneet kriitikot joutuivat tarkistamaan kantansa, koska heidän ihailemat taidepiirit ja elokuvakriitikot Euroopassa olivat ylistäneet elokuvaa. Romero irrotti zombiet perinteisestä voodoo-perinteestä ja loi uuden, modernin zombie-mytologia, jossa zombitartunnan saaneet alkoivat himoita ihmislihaa ja heidät saattoi pysäyttää vain laukauksella aivoihin.

Kauhuelokuvien legendalle, Vincent Pricelle (kuvassa) zombiet olivat tuttuja jo neljä vuotta ennen kuin George A. Romeron ”Night of the Living Dead” valmistui. Elokuvassa ”The Last Man on Earth” (suom. Maailman viimeinen ihminen) Pricen esittämä tohtori Morgan joutuu selviämään dystopisessa maailmassa (vuonna 1968!), jossa kaikki muut ihmiset ovat muuttuneet pandemian seurauksena vampyyreiksi (jotka kuitenkin muistuttavat käytökseltään enemmän zombieita - tohtori Morganin virhediagnoosi). Elokuvasta on tehty uusintafilmatisoinnit vuonna 1971, pääosassa Charlton Heston, ja vielä kerran 2007, jolloin pääosassa nähtiin Will Smith.

Roman Polanski siirsi Ira Levinin bestseller-kauhuromaanin valkokankaalle vuonna 1968 ja nimiosaan, raskaana olevaksi Rosemaryksi hän palkkasi Frank Sinatran silloisen vaimon, Mia Farrowin (kuvassa). Sinatra ei hyväksynyt vaimonsa päätöstä ottaa roolia elokuvassa, sillä olisi halunnut tämän näyttelevän omassa projektissaan. Frank kimpaantui vaimoonsa jopa siinä määrin, että laittoi lakimiehensä toimittamaan avioeropaperit Farrowille elokuvan kuvauspaikalle. Farrowin itsepintaisuus kannatti avioerosta huolimatta, sillä elokuva oli suuri arviostelu- ja kassamenestys. Polanski oli kehittänyt aiempien kauhuelokuvien perinteiset säikyttelykaavat kappaleiksi repivän taktiikan. Hän keskittyi vaikuttamaan katsojiin luomalla pienten, aluksi mitättömistä aavistuksista ja epäilyksistä kasaantuvaa ja lopuksi paranoiin mittoihin paisuvaa jännitystä.

Robert Wisen vuonna 1963 ohjaaman The Haunting (suomeksi Yö kauhujentalossa”) on äänestetty usein maailman pelottavimmaksi elokuvaksi ja on mm. ohjaaja Martin Scorcesen suosikkielokuva kauhugenressä. Elokuvassa ei ole nykykatsojiin vetoavaa raakaa verisyyttä tai erikoisefektejä, vaan mustavalkoisena kuvattu kummitustalo herää elämään kekseliäiden kuvakulmien ja vellovien varjojen avulla. Painostava jännitys on saatu aikaan enemmänkin psykologisella tasolla ja siinä mitä EI näytetä. Kuvassa päähenkilöt, tohtori Markway (Richard Johnson) ja Eleanor Lance (Julie Harris) elokuvan kuuluisassa kierreporraskohtauksessa. Pienoista ironiaa, että maailman pelottavimman kauhuelokuvan uusintaversio vuodelta 1999 on vastaavasti rankattu genrensä huonoimmaksi.

Ja mitäpä olisikaan kauhuelokuvat ilman hysteerisesti kirkuvia ”scream queenejä”, joista ensimmäisenä pidetään vuonna 1933 filmatussa ”King Kongissa” ääninäytteen antavaa Fay Fraytä. Toimituksemme suosikiksi valikoitui Janet Leighin suoritus Alfred Hitchcockin kauhuelokuvien klassikoihin lukeutuvassa ”Psychossa” vuonna 1960. Elokuvaa analysoimmekin jo osassa 7. Kuvassa mestariohjaaja ohjeistaa Leighiä kuuluisan 45 sekuntia kestävän suihkukohtauksen otokseen, jonka kuvaamiseen (yli neljästäkymmenestä eri kuvakulmista) ja leikkaamiseen meni kokonainen viikko ennen kuin Hitch oli lopulta tyytyväinen.

Yhdysvaltalainen näyttelijä John Newland toimi paranormaaleja ilmiöitä ja kauhukertomuksia käsittelevän tv-sarja ”One step beyondin” (1959-1961) kertojana ja ohjaajana. Joka viikko puolentunnin ajaksi erinäisten mystisten voimien armoille joutui niin asemansa vakiinnuttaneita kuin nousevia tähtiä: Louise Fletcher, Jack Lord, Yvette Mimieux, Albert Salmi, Joan Fontaine, Warren Beatty, William Shatner, Charles Bronson, Lois Maxwell, Donald Pleasence, Christopher Lee, Peter Wyngarde jne.