INSTRO A GOGO OSA 22 (2. kausi)

Olemme usein käsitelleet ohjelmassamme 1960-luvun popikoneja ja tällä kertaa puhumme eräästä tuon aikakauden ikonisimmasta, cooleista cooleimmasta, eli Michael Cainesta.

Tämä Lontoon työläiskorttelien kasvatti haaveili poikasena baseball-pelaajan urasta, mutta sai kipinän näyttelemiseen liityttyään teini-ikäisenä draamakerhoon, alun alkaen ihastuksesta erääseen neitokaiseen. Roolit kasvoivat pikkuhiljaa statistin osista isompiin, kunnes näyttelemisen keskeytti asepalvelus hänen majesteettinsa jalkaväessä. Korean sodan aikaan Yhdysvaltalaisten tärkeimpänä liittolaisena Iso-Britannia joutui lähettämään joukkoja liittolaisensa liittolaisen avuksi Etelä-Koreaan – sinne myös Caine päätyi.

Palvelusajan päätyttyä Caine alkoi todenteolla rakentamaan uraansa näyttelijänä ja sai kiinnityksiä teatterin, television ja elokuvien pikkurooleihin. Lopulta onni potkaisi Cainen saatua vuonna 1963 toisen pääroolin, ylimielisenä nuorena luutnanttina, Zulu-sodan aikaiseen Etelä-Afkikkaan sijoittuneessa sotaelokuvassa ”Zulu”. Elokuva oli suuri menestys ja toimi porttina isompiin rooleihin, joista ensimmäinen oli toisen Bond-tuottaja Harry Saltzmanin tarjoama päärooli Len Deightonin vakoojaromaaniin perustuvassa ”The Ipcress Filessä” (suom. Salaisen agentin kansio)…

Tästä lyhyestä alustuksesta onkin hyvä startata tämänkertainen ohjelmamme, jossa siis kunnianhimoisesti pyrimme rakentamaan henkilökuvaa kuusinkertaisesta Oscar-ehdokkaasta ja kaksinkertaisesta voittajasta, sir Michael Cainesta. Se kuinka hyvin onnistumme puolentunnin pituisessa showssa jää teidän arvioitavaksi.

Len Deightonin ensimmäinen Palmer-kirja ”The Ipcress File” (suom. Aivopesu) ilmestyi samoihin aikoihin kuin ensimmäinen James Bond -elokuva (1962). Ihailijoiksi osoittautuivat sekä kriitikot että lukijat. Kirjan keväällä 1965 ensi-iltaan tullut, Sidney J. Furien ohjaama, elokuvaversio menestyi molemmin puolin Atlanttia ja teki Michael Cainesta kansainvälisen tähden. Legendaarisessa valokuvaotoksessa Caine ystävänsä, 60-luvun erään keskeisimmän valokuvaajan, David Baileyn mallina em. elokuvan ensi-illan aikoihin.

THE BOYS

Brittiläinen The Boys julkaisi vuonna 1963 ainoaksi jääneen singlensä, jonka a-puolelta valitsimme häkellyttävän voimakkaan ”Polarisin”. Jo ensitahdeista huomaa, että soittajat ovat varsin harjaantuneita. Eikä ihme, sillä ryhmä oli yhtä kuin Marty Wilden taustabändi The Wildcats ja kappaleen säveltäjäksi merkitty Frere Manston Wilden pseudonyymi.

ROLAND SHAW

Brittiläinen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Roland Shaw ansioitui myös elokuva soundtrackien saralla. Valitsimme Roland Shawn ja hänen orkesterinsa version John Barryn vuonna 1965 säveltämästä teemakappaleesta Harry Palmer -elokuvaan ”The Ipcress File”.

GROUP X

The Shadowsin vanavedessä myös harjaantuneet sessiomiehet halusivat päästä apajille kitarainstrumentaalien suosiosta. Yksi tällaisista ammattiryhmistä oli Group X, joka julkaisi kaksi singleä vuonna 1963. Jo bändin mielikuvituskuiva nimi ja heidän ensimmäisen singlen a-puolelta löytyvä ”There Are 8 Million Cossack Melodies - And This Is One Of Them” antaa ymmärtää, että kovin tosissaan X-ryhmäläiset ei ole voineet olla. Itse kappale tosin on hyvä.

DAVE DAVANI FOUR

Brittiläisen urkurin, Dave Davanin johtama yhtye tasapainotteli popin ja mod jazzin välimaastossa. Vaikka isot hitit jäivät saamatta, oli kopla silti suosittu keikkarintamalla. Dave Davani Fourin mureasta soundista voi kukin itse vakuuttua kuunneltuaan heidän ”Working Out” -nimisen rallin vuodelta 1965.

THE STEAMPACKET

Vain vuoden päivät (1965-66 välisenä aikana) koossa ollutta rytmibluesyhtye The Steampacketiä on usein kutsuttu Ison Britannian ensimmäiseksi superbändiksi. Asiasta voi varmasti olla montaa mieltä, mutta kokoonpanoon kuului kieltämättä kovia nimiä (tai sellaisiksi myöhemmin nousseita), mm. Long John Baldry, Julie Driscoll, Rod Stewart, Brian Auger ja Vic Brigg. Ja hyvinhän tuo kuulostaa groovaavan ainakin Augerin Hammond-urkujen dominoivassa “Holy Smokessa”.

LAIKA & THE COSMONAUTS

Elokuvamusiikki oli keskeisessä osassa helsinkiläisen Laika & The Cosmonautsin tuotannossa koko yhtyeen elinkaaren (1987-2002). Tähän osaan sopii tietenkin kuin nyrkki silmään heidän ”The Amazing Colossal Band” -albumilta (1995) löytyvä versio Roy Buddin tekemästä teemakappaleesta elokuvaan ”Get Carter”.

MADNESS

Edelleen iskussa oleva lontoolainen ska/pop-yhtye Madness perustettiin 1976 ja heidän vakaan suosionsa huippuvuodet sijoittuvat 80-luvun ensimmäiselle puoliskolle. 1984 yhtyeeltä ilmestyi albumilistan kuudenneksi noussut ”Keep Moving”, jolta lohkaistu ”Michael Caine” nousi sekin singlelistan 11. Kappale on kunnianosoitus yhtyeen jäsenien ihailemalle Cainelle, jonka elokuvia he olivat ihaillen lapsista asti katselleet, varsinkin tämän roolisuoritusta ”The Ipcress Filessä”. Anekdoottina mainittakoon, että Cainen tytär (kovana Madness fanina) suostutteli isänsä bändin pyyntöön saada hänet lausumaan nimensä kappaleella.

THE ELIMINATORS

Brittiläisen The Eliminatorsin ”Guitars & Percussion” -albumi vuodelta 1966 on vähintään tutustumisen arvoinen tapaus. Se sisältää instrumentaaliversioita useista aikansa kuumimmista listahiteistä, mutta tavattoman mielenkiintoisesti sovitettuina. Valitsimme albumilta kuitenkin heidän oman originaalikappaleen, dramaattisen, hieman italowesternhenkisen ”The Eliminatorin”.

KALLE SALONEN

Uudella albumillaan ”Barracuda Man” Hammond-urkuri Salonen on jatkanut matkaansa toisaalta syvemmälle jazzin ja funkin olemukseen, mutta myös siirtänyt rytmistä painopistettä hivenen 70-luvun discon suuntaan. Salonen kiusaa ja antaa siimaa kuulijalle napata syötti koukkuineen ja tarjoaa sen jälkeen mehevää kyytiä painaessaan kaasua kuin itse Jimmy Smith tai Brian Auger konsanaan - kuunnelkaa vaikka tyylinäytteeksi 70-lukuisesti lanteita keinuttava ”Space Gun”.

Toisin kuin James Bond, työväenluokkainen Palmer ei pröystäile prameilla autoilla ja edustustileillä, vaan tekee ruokaostoksensa supermarketissa ja kinastelee pomonsa kanssa palkoista. Samankaltaisuutta Bondin kanssa on lähinnä siinä, että molemmat miehet ovat tinkimättömiä oman tiensä kulkijoita, jotka eivät anna viraston ohjesääntöjen sitoa itseään hetkeksikään. Jos kylmän sodan ilmapiiriä ei oteta huomioon niin Palmerin hahmo on lähempänä Cainen suuren idolin Humphrey Bogartin kyynistä ja sarkastista yksityisetsivä Philip Marlowea kuin Bondia. Kuvassa Caine poseeraa Sue Lloydin kanssa, ”The Ipcress Filen” (suom. Salaisen agentin kansio) promokuvassa.

Harry Palmer joutui kolmannessa elokuvaesiintymisessään ”Billion Dollar Brain” (1967) (suom. Miljardin dollarin aivot) vakoojia vilisevään Helsinkiin. Deighton oli kirjaa kirjoittaessaan perehtynyt huolellisesti Helsinkiin ja Suomeen. Niin romaanissa kuin siitä tehdyssä elokuvassa liikuttiin mm. Stockmannin tavaratalossa, Kaivopuistossa, Töölönlahdella, Talvipuutarhassa ja tietenkin saunassa. Tulkkina ja tuotantoapulaisena kuvauksissa toiminut Åke Lindman esitti myös pienessä roolissa Palmerin hengen pelastavaa neuvostosotilasta. Vaikka alati kiukuttelevaa ohjaaja Ken Russellia oli vaikea miellyttää, muisteli Lindman kuvauksia jälkeenpäin silti lämmöllä, kiitos sympaattisen Cainen, joka tuntui olevan aidosti kiinnostunut Suomesta ja suomalaisista. Kuvassa Palmer värjöttelee Kolmen sepän patsaan edessä.

Kovan työtahtinsa (jopa neljä elokuvaa vuodessa) lisäksi Caine tunnettiin läpi svengaavan 60-luvun myös rankkana juhlijana. Kuvassa Caine bailaa ystävänsä Shirley MacLainen kanssa 1966.

Cockney-hurmurin käsipuolessa viihtyivät mm. Nancy Sinatra, Natalie Wood ja Bianca Pérez-Mora Macias, nicaragualaissyntyinen näyttelijä, joka tuli myöhemmin tunnetuksi rouva Mick Jaggerina. Kuvassa Caine elokuvan ”Battle of Britain” (suom. Taistelu Britanniasta) kuvaustauolla Pérez-Mora Maciasin kanssa 1969.

”Get Carter” on tunnelmaltaan paljon velkaa vanhoille synkkäsävyisille film noir klassikoille, joissa välinpitämätön päähenkilö vaeltaa lohduttomassa maailmassa kohti vääjäämätöntä tuhoaan. Carterin roolissa Caine piirtää varmasti yhden kylmimmän paskiaisen muotokuvan mitä elokuvissa on koskaan nähty.

Keväällä 1971 ensi-iltansa saanut, Mike Hodgesin ohjaama, ”Get Carter” (suom. Tappakaa Carter) on usein rankattu yhdeksi maailman parhaaksi gangsterielokuvaksi. Siinä Cainen esittämä ”hitman” Jack Carter palaa kotikaupunkiinsa Newcastleen selvittämään pikkuveljensä murhaa, johon on sekaantunut myös vaikutusvaltaisia rikollisia, joiden bisneksiä Carterin tutkimukset häiritsevät. Määrätietoinen Carter aikoo kuitenkin listiä yksitellen jokaisen murhaan sekaantuneen ja hänen tielleen asettuvan.

Nobel-kirjailija Rudyard Kiplingin kertomukseen perustuvassa elokuvassa ”The Man Who Would Be King” (suom. Seikkailujen sankarit) (1975) ystävykset Caine ja Connery pääsivät vihdoin työskentelemään yhdessä. Elokuvan ohjannut John Huston (mm. Maltan haukka ja Sierra Madren aarre) oli suunnitellut kertomuksen filmaamista jo 50-luvulla Clark Gablen ja Humphrey Bogartin kanssa. Ohjaajalegenda käynnisti projektin uudelleen vakuututtuaan, että karismaattisten Cainen ja Conneryn kemiat (velmuina, mutta kohtalokkaan ahneina) päähenkilöinä toimisivat hyvin yhteen - ja nehän toimivat.