INSTRO A GOGO OSA 26 (2. kausi)

Meiltä on silloin tällöin tivattu, että mitä on go-go -musiikki, siis antamaan sille määritelmä. Se on kuitenkin hankalaa ja toisaalta tarpeetonta, sillä tunnistatte kyllä go-go´n kun kuulette sitä. Go-go ei ole varsinaisesti oma musiikkigenrensä vaan se on puhdasta fiilistä, joka on määritelmänä yhtä hankala kuin esim. svengi - sitä joko on tai sitten sitä ei ole.

Go-go oli 60-luvun universaali syke, sitä kuuli muotinäytösten catwalkeilla, hienoissa yökerhoissa, piskuisissa kellariklubeissa, elokuvien soundtrackeilla ja television nuorisolle suunnatuissa musiikkiohjelmissa (joihin tutustumme syksymmällä enemmän), puhumattakaan lukuisista radio-ohjelmista (joihin niihinkin perehdymme enemmän syksyllä). Se kuului New Yorkin rhythm and bluesissa, Kalifornian surfissa ja Lontoon mod jazzissa. Jos ajatellaan kokonaisuutta (mitä olemme koko ohjelmasarjan ajan yrittäneet tehdä), niin go-go säesti uuden sodanjälkeisen sukupolven, 60-luvun nuorten aikuisten tekemistä heidän suunnitellessaan innovatiivisesti tulevaisuutta kulttuurin jokaisella saralla. Go-go on tekemistä, se on menemistä ja se on tanssittavaa.

Musiikista puhumisen sijaan olemme pyrkineet musiikkinäytteiden myötä antamaan mahdollisimman laajan kattauksen go go´sta, ja aivan erityisesti tällä kertaa. Ääninäyte kertoo kuitenkin enemmän kuin syvällisinkään analyysi. Tulette sitten olemaan samaa tai eri mieltä go go´n olemuksesta - musiikki tulee olemaan ensiluokkaisen hyvää.

60-luvulla go-go laittoi vipinää oman aikansa hipstereiden puntteihin Los Angelesin yökerhoista, kuten legendaariselta Whisky a Go Go´lta, aina Hampurin Reeperbahnille. Lisää tietoa keskeisistä klubeista löydätte muuten Instro a Go Go Shown opastetulta klubikierrokselta ensimmäisen kauden 7. osassa.

THE DETROIT CITY LIMITS

Saksofonisti Johnny Griffinin ja tuottaja Mike Terryn aikansa kovimmista detroitilaisista sessiomuusikoista kokoama The Detroit City Limits -yhtyeeltä julkaistiin vain yksi LP (1968) ja sen kylkiäisinä single, joilta kummaltakin löytyvä “Ninety Eight Cent Plus Tax” tekee selväksi grooven olemuksen. Säälimätöntä ja samanaikaisesti rentoutunutta - ain´t it funky?

LOWELL FULSON

West Coast bluesin isoimpiin nimiin kuulunut Lowell Fulson aloitti toisen maailmansodan jälkeen menestyksellisen ja pitkän levytysuransa. 60-luvulla Fulson (kuten monet muutkin blues-muusikot) joutui uudistamaan tyyliään enemmän aikakauden mukaiseksi pysyäkseen pinnalla ja tässä olisikin herralta malliksi tyylikkäästi funkaavaa blueskitarointia: “The Thing” vuodelta 1967.

BILLY STRANGE

Billy Strangella oli keskeinen rooli maineikkaan The Wrecking Crew -studioryhmän sovittajana ja säveltäjänä, mutta ennen kaikkea hän oli yksi 60-luvun käytetyimpiä kitaristeja: Nancy Sinatra, Wanda Jackson, Everly Brothers, Willie Nelson, Jan & Dean, The Ventures ja soittipa hän myös ikimuistoisen ”Batman” -tv-sarjan tunnussävelmän muistettavan kitaraosuuden. Strangen levyttämät sooloalbumit teemalla: päivän kuumimpia hittejä instrumentaaliversioina, ei ehkä kuulosta kauhean kunnianhimoiselta, mutta Strangen eläväisen soiton ja mestarillisten sovitustaitojen ansiosta monilta näistä levyistä löytyy todellisia helmiä. Otetaanpa malliksi vaikkapa Nancy Sinatran ”These Boots Are Make for Walking” vuodelta 1966, jonka äänitysten kylkiäisinä (samalla ryhmällä) tehtiin instrumentaaliversio Strangen soolo-albumille. ”Hey Chuck! Play that thing” -huudahduksella viitataan kappaleessa, tuota leimallista, pystybassoa soittaneeseen Chuck Berghoferiin.

DICK DALE & HIS DEL-TONES

Surf-kitaran kuninkaan Dick Dalen ”Night Rider” löytyi arkistostamme (Capitol Recordsin vuonna 1963 julkaisemina painoksina) singlenä, ”The Roadster” -EP:ltä ja ”Checkered Flag” -albumilta, jossa Dale esittelee uutta hot rod surf -tyyliä. Se ei liene enää mikään salaisuus, että Dalen Del-Tones -taustaryhmä koostui studiossa The Wrecking Crew -ryhmän raudanlujia ammattilaisia, kuten: Hal Blaine, Glen Campbell, Leon Russell, Plas Johnson, Earl Palmer jne. Keikoille kelpasi kakkosdivisioonan kuukausipalkkaiset ja alati vaihtuvat rivimiehet.

CHAMPION JACK DUPREE

Vaihderikkaan elämän viettänyt bluespianisti ja laulaja Jack Dupree (1910-1992) palveli maataan toisessa maailmansodassa Tyynellä valtamerellä ja vietti kaksi vuotta japanilaisten sotavankina. Kiertelevää muusikon elämää viettänyt Dupree sai lisänimen “Champion”, sillä hän menestyi myös nyrkkeilykehässä. 50-luvun lopulla hän sai tarpeekseen kotimaansa rasismista ja muutti Eurooppaan. “Barrel House Woman” löytyy Dupreen hänen vuonna 1967 julkaistulta “Champion Jack Dupree and His Blues Band Featuring Mickey Baker” -albumilta.

THE METERS

New Orleansissa vuonna 1965 perustettu The Meters lukeutuu funkin pioneereihin ja on omien levyjensä lisäksi toiminut useiden artistien, kuten Paul McCartneyn studioyhtyeenä. Metersin rennosta groovesta malliksi valitsimme “Ann” -nimisen kappaleen, joka löytyy heidän järjestyksessä toiselta albumiltaan ”The Meters” (1969).

JET HARRIS & THE JETBLACKS

The Shadowsin alkuperäinen basisti Jet Harris lähti bändistä soolouralle 1962. Alku olikin menestyksellinen ja Tony Meehanin (niin ikään Shadowsin alkuperäisjäsen, joka oli eronnut bändistä 1961) kanssa tehdyt singlet “Diamonds” ja ”Footstomp” nousivat kumpikin listaykköseksi. 60-luvun loppuun mennessä Harrisin ammattimuusikon ura oli kuitenkin lukuisten epäonnistumisien ja pahenneen alkoholiongelman vuoksi käytännössä päättynyt. 80-luvun loppuun asti hän teki sekalaisia töitä, kunnes aloitti varovasti uudelleen keikkailun - aina Suomea myöten. Vuonna 2011 syöpään menehtynyttä Harrisia pidetään basson roolin uranuurtajana aikansa eurooppalaisissa kitarayhtyeissä, hänen ansiostaan bassosta tuli myös solistinen soitin. Hänen usein käyttämäänsä kuusikielistä Fender VI bassoa kuullaan mm. ”Man From Nowheressä”, joka soi ensimmäisen kerran englantilaisessa musiikkielokuvassa ”Just For Fun” vuonna 1963.

THE SURFARIS

Vuonna 1963 “Wipe Out” -hitillä listojen kärkeen ponnahtanut The Surfaris jatkoi uraansa vielä suurimman surf-boomin jälkeenkin ottamalla repertoaariin laulettua materiaalia. Vaikka kotimaassa britti-invaasio olikin tehnyt surf-yhtyeet ns. yhdessä yössä vanhanaikaisiksi, suosio Japanissa oli vielä vakaata. Tähän jaksoon valitsemamme “Storm Surf” vuodelta 1965 on yhtyeen viimeisiä levytyksiä ja hyvä esimerkki siitä, että Surfaris säilytti loppuun saakka myös surf-instrumentaaleja repertoaarissaan. Seuraavana vuonna yhtye lopulta hajosi, mutta tarina sai uuden käänteen 80-luvulla, kun Surfaris kokosi rivinsä uudelleen ja tarina jatkuu edelleen.

THE CHARADES BAND

60-luvulla useita singlejä julkaisseen kalifornialaisen doo wop -ryhmä The Charadesin (aluksi The Latin Knights) säestysbändi levytti itsenäisesti vuonna 1964, ajan hengessä, vahvasti surf-sävyisen instrumentaaliballadin “Christina”. Kappale on nimetty yhtyeen kitaristi/fonisti Eddy Cuellarin vaimon mukaan - mikä romantikko.

WHITE KNUCKLES TRIO

White Knuckles Trio on 2011 perustettu helsinkiläinen kokoonpano, jonka energiset keikat on laitettu merkille laajasti blues- ja rock-scenessä, aina Yhdysvaltoja myöten. Viime vuonna ilmestyneelle ”Got It Bad” -albumille he kertovat yrittäneensä taltioida esiintymisiensä energisyyttä ja soiton eri nyansseja perinnetietoisesti ilman mitään studiojekkuja ja kikkailuja. Levyn B-puolen viimeiseksi kappaleeksi säästetty, lukemattomia kertoja coveroitu evergreen, “Boulevard of Broken Dreams” sopii myös meidän tämänkertaiseksi lopetusbiisiksi.

Etymologisesta näkökulmasta tarkasteltuna itse termin "à go go" mielletään vaihtelevasti olevan peräisin:

  • 1) afrikkalaisesta agogô -nimisestä lyömäsoittimesta
  • 2) vanhasta ranskan kielisestä hauskanpitoa tarkoittavasta gogue -sanasta
  • 3) vuonna 1949 valmistuneen englantilaisen komediaelokuvan "Whiskey Galore!" (suom. Viskiä, viskiä!) ranskannoksesta "Whiskey à gogo!"
  • 4) englannin kielen menemistä tarkoittavan go -sanan kahdennoksesta

Siinäpä visainen pähkinä viikonlopuksi. Kuvassa meininkiä New Yorkilaisella à go go klubilla 1966.

Go-go -klubeilla soitettavaa musiikkia leimasi, varsinkin ammattilaisten silmissä, tietty muovinen kertakäyttöisyys ja vuosikymmenen loppuun mennessä koko termi oli jo ryöstöviljelty, sillä monet tuottajat olivat nähneet go-go´ssa rahasammon ja pian joka toista levyä markkinointiin musiikkityylistä riippumatta go-go-liitteellä. 70-luvulla go-go -klubikonsepti teki tilaa uudelle trendille - discolle. Kuvassa bailausta Rotterdamin Hiltonin yökerhossa, eli discossa, jossa meno on melko kesyn näköistä, jos vertaa nykypäivän trendikkäimpiin trancen rytmittämiin yökerhoihin - o tempora, o mores.

Kuten huomaatte, 60-luvulla go-go-termiä käytettiin melko vapaasti bileiden synonyyminä, ei niinkään ilmaisemaan jotain tiettyä musiikkityyliä.

60-lukuinen go-go ei valtavirran kehityksestä huolimatta silti täysin hautautunut trash-estetiikan tunkiolle vaan se löysi uuden tukijoukon aluksi 80-luvun rock-sukupolvesta ja myöhemmin nuoremmista. Heitä kiehtoi go-go´n vitaalisuus kokonaisuudessaan - ne klubit, ne vaatteet, ne bändit, se cool musiikki. Tätä liikehdintää ei silti pidä sekoittaa ”retroiluun”, sillä kyseessä on uuden sukupolven omaan aikakuteensa sovittamasta modernista klubikulttuurista ja siellä soitettavasta musiikista. Se on toki velkaa 60-luvulla alkaneelle klubikulttuurille, mutta nostalgiasta ei ole kyse, sillä nykyisyys tapahtuu preesensissä. Tätä kulttuurityötä myös meidän oma Instro a Go Go -klubimme (kuva) pyrkii tekemään.

LEHTIKATSAUS

Uudessa lehtikatsausosiossa käymme läpi ohjelman agendaan sopivia lehtijuttuja ja mielenkiintoisia vanhoja artikkeleita. Tällä kertaa silmään pisti artikkeli sokeutuvista filmitähdistä Eeva -lehden helmikuun numerossa vuodelta 1965. Kannessa diplomiekonomi, toimittaja ja vuoden 1954 Suomen Neito Lenita Airisto.

Usein paremman käsityksen eri aikakausien (tässä tapauksessa 60-luvun) ajatuksista, asenteista sekä aatteista että vaatteista saa tuoreeltaan kirjatuista lehtiartikkeleista kuin jälkeenpäin nostalgian kultaamista muisteloista. Kuten englantilainen kirjailija Samuel Johnson sanoi jo 1700-luvulla: Historia, josta puuttuu aikalaistodisteet, on pelkkää romantiikkaa.

Kansikuvan lisäksi Lenita Airisto esitteli lehdessä kevään -65 pyjamamuotia

Musiikin historiasta löytyy toki paljon kirjallisuutta, mutta omatoiminen tutkimusmatka musiikin maailmaan kannattaa aloittaa tilaamalla ensi alkuun tietenkin jo vuodesta 1968 ilmestynyt Blues News...

…ja 90-luvun puolivälistä asti ilmestynyt Big Beat Magazinen. Mr. Örnberg on toiminut kummankin lehden avustajana jo useampia vuosia.

One thought on “INSTRO A GOGO OSA 26 (2. kausi)

Comments are closed.