INSTRO A GOGO OSA 39 (3. kausi)

Käsittelimme aiemmin (osassa 36) sensuuria popkulttuurissa ja siinä samalla puhuttiin lyhyesti myös radiotoiminnasta 60-luvulla. Joten, kun alkuviikosta pidimme palaveria tulevien ohjelmien teemoista, niin ajattelimme tässä osassa jatkaa hieman syvemmälle radioasemien kiehtovaan ja dramaattiseen historiaan.

Mihinkään perinpohjaiseen syyniin emme puolentunnin lähetysajan puitteissa aihetta tietenkään kykene ottaa, mutta katsotaan mitä ehditään. Tarkoitus olisi ehtiä puhumaan ainakin Radio Luxembourgista, piraattiradioista, 60-luvun alussa Yhdysvaltoja ravistelleesta Payola-skandaalista ja meidän omasta Gramex-jupakasta saman vuosikymmenen lopulla.

Tätä kaikkea ja tietenkin erinomaisia musiikkiesityksiä olisi siis luvassa tällä kertaa.

30-luvun alusta 90-luvulle toimineen Radio Luxembourgin merkitystä ei sovi väheksyä, sillä useimmissa Euroopan maissa (kuten Suomessa) jopa 80-luvulle asti radiotaajuuksia hallitsivat valtiolliset yleisradiomonopolit, jotka lähettivät nuorisolle suunnattua ohjelmaa varsin rajoitetusti, joten Luxemburgin suurherttuakunnan vapaammassa ilmapiirissä toimineen mainosrahoitteisen Radio Luxembourgin ohjelmia kuunneltiin korvat höröllä ympäri Eurooppaa - aina Suomea myöten. Monet englantilaiset huippu-DJ:t, kuten Jimmy Savile (1926-2011) (kuvassa) lähettivät viikoittaiset ohjelmansa Luxemburgiin soitettavaksi.

Piraattiradioilla oli pitkät perinteet jo ennen 60-lukua, mutta ensimmäinen ammattimaisesti toiminut merirosvoasema, Radio Caroline aloitti lähetykset Englannin rannikon läheisyyteen, kansainvälisille vesille ankkuroidulta Mi Amigo -alukselta käsin maaliskuussa 1964. Yksi aseman alkuajan suosituimmista juontajista oli Tony Blackburn (ennen siirtymistään BBC:n tarjoaman leveämmän leivän pöytään). Ohessa nostalginen pätkä Blackburnin radio showsta vuodelta 1965.

Radio Garolinen vaiheet toimivat innoittajana myös Richard Curtisin käsikirjoittamalle ja ohjaamalle ”The Boat That Rocked” -elokuvalle (suom. Merirosvoradio) (2009). Vuoteen 1966 sijoittuvassa komediassa piraatteina nähtiin mm. Philip Seymour Hoffman, Bill Nighy, Rhys Ifans ja Nick Frost sekä Kenneth Branagh heitä vainoavana takakireänä byrokraattina.

Yhdysvalloissa liittovaltio antoi mainosrahoitteisten radiokanavien harjoittaa toimintaa suhteellisen vapaasti, kunnes kongressi aloitti 1960 radio- ja televisiotoiminnan korruptiota koskevan tutkinnan. Tässä ns. payola-skandaalissa tulilinjalle joutuivat etunenässä nuorisoa turmelevaa rock and rollia soittaneet DJ:t, kuten mm. DJ Moondog, eli Alan Freed (1921-1965), joka oli yksi tuon ajan suosituimmista. Täsmennetään vielä, että payola tarkoittaa yhdysvaltalaisessa terminologiassa musiikkiteollisuuden harjoittamaa lahjontaa saadakseen haluamansa kappaleet soimaan radiossa. Tutkinnassa kävi ilmi, että ainakin 255 DJ:tä eri puolilla Yhdysvaltoja oli ottanut vastaan lahjuksia. Myöhemmin oikeudenkäynnissä, ilmeisesti varoittavana esimerkkinä, tuomion sai ainoastaan Freed, joka sai puolen vuoden ehdonalaisen tuomion ja 300 dollarin sakot. Lisäksi hän joutui maksamaan tuloveroa ilmoittamattomista tuloista 37 000 dollaria.

Itämerellä merirosvoradioiden aikakausi jäi lyhyeksi, sillä Pohjoismaiden neuvos kriminalisoi yhteisellä päätöksellä neljän Itämerellä toimineen merirosvoradion toiminnan ja niiden tukemisen kesäkuussa 1962. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä piraattiradiotoiminnan lakkauttaminen aiheutti protestoinnin tulvan ja byrokraattien oli lopulta vastattava musiikkiradion suureen tarpeeseen. Ruotsi aloitti Sävelradio toiminnan jo heti Nordin lakkauttamisen jälkeen ja Suomen Yleisradio seurasi perässä vappuna 1963. Suomella ei ollut omia piraatteja, mutta asia koski myös Suomea, sillä Tukholman saariston liepeillä Bon Jour -alukselta käsin, maaliskuusta 1961 kesäkuuhun 1962, toimineen Radio Nordin lähetykset kantautuivat Turkuun ja muualle Varsinais-Suomeen asti. Lisäksi aseman päällikkönä toimi suomalaissyntyinen liikemies ja elokuvatuottaja sekä talvisodan veteraani Jack S. Kotschack (1915-1988) (kuvassa).

BUD ASHTON

Brittiläinen kitaristi Bud Ashton levytti Embassy Recordsille 1959-1963 tukun single- ja EP-levyjä. Levy-yhtiön konseptina oli tehtailla liukuhihnalla studiomuusikoiden tekemiä covereita aikansa suosituimmista kappaleista, kuten näytteeksi valitsemamme Ashtonin versio The Shadowsin ”Geronimosta” osoittaa. Ashtonin biografian tarkastelu ei kuitenkaan kestä tarkempaa syyniä, sillä nimen takaa paljastuu monia Embassyn käyttämiä sessiokitaristeja, kuten mm. showssamme aiemmin esitelty Judd Proctor.

THE DAKOTAS

Vuonna 1960 perustettu manchesterilainen The Dakotas toimi Billy J. Kramerin taustabändinä, mutta samaan tapaan kuin Cliff Richard & The Shadows, Dakotas esitti ja levytti myös omia instrumentaalinumeroita. Kramer ja Dakotas kuului Beatles-manageri Brian Epsteinin suojatteihin ja ryhmä lasketaan 60-luvun ns. britti-invaasion ensimmäiseen aaltoon yhdessä mm. The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kanssa, vaikka menestyikin heitä vaatimattomammin. Heinäkuussa 1963 Dakotas nousi Englannin listan 18. sijalle kitaristinsa Mike Maxfieldin säveltämällä instrumentaalilla ”The Cruel Sea”.

THE SPOTNICKS

Ruotsin vientituote numero 1 levyrintamalla 60-luvun alkupuolella - eikä ihme, sillä The Spotnicksin managerina hääri Stig Anderson, sama mies joka osaltaan tuli myöhemmin nostamaan ABBAn maailmanlaajuiseen suosioon. Spotnicksin levyt nousivat listoille ympäri Eurooppaa, mutta myös mm. Australiassa ja Japanissa, jossa suosio oli suorastaan ilmiömäistä - pelkästään ”Karelia” -singleä myytiin maassa liki miljoona kappaletta vuonna 1966. Samalta vuodelta on myös vauhdikas ”Piercing the Unknown”.

THE PYRAMIDS

Kalifornialainen surf-yhtye The Pyramids nousi ”Penetrationilla” Billboard Hot 100 -listan 20:n kärkeen alkuvuodesta 1964. Kappale oli alun perin julkaistu jo edellisen vuoden lokakuussa singlen B-puolena, mutta suosion yllättämänä se siirtyi seuraavassa (isommassa) painoksessa A-poskelle. Elokuussa 1964 julkaistu ja tässä osassa kuultava ”Pressure” ei kappaleena ollut yhtään menestyssingleä huonompi - muuten kuin menestyksensä puolesta. Musiikkitrendit muuttuivat kuitenkin nopeasti ja Pyramidsin tarina meni kokolailla samaan tapaan kuin ympäri maailmaa monilla muillakin kitarabändeillä - se jäi britti-invaasion jalkoihin ja lopetti suosion hiipuessa toimintansa vuoteen 1965 mennessä.

GENE VINCENT WITH SOUNDS INCORPORATED

Brittiläinen instrumentaaliryhmä Sounds Incorporated (1961-1967) toimi 60-luvun alussa usein amerikkalaisten vierailijoiden, kuten mm. Gene Vincentin, Brenda Leen, Jerry Lee Lewisin ja Little Richardin keikkabändinä. Vincentin kanssa syntyi väkevää jälkeä myös studiossa, kuten elokuussa 1961 julkaistu ja Englannin listan sijalla 36 noussut ”I´m Goming Home (To See My Baby)” osoittaa.

PAUL REVERE & THE RIDERS

Idahossa 1958 (alun perin The Downbeats -nimisenä instrumentaalibändinä) perustettu Paul Revere & The Riders on valtavirrassa kaikkien aikojen ehkä menestynein garage rock/protopunk -yhtye ja se sai useita listahittejä 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 70-luvun alussa. Yhtyeen voimavarana toimi urkuri Paul Reveren ja saksofonisti/laulaja Mark Lindsayn yhteistyö, muun miehistön vaihtuessa lähes vuosittain. Kultalevyn rajapyykin 1966 saavuttaneelta ”Midnight Ride” -albumilta nappasimme kuunteluun räyhäkkään ”(I´m Not Your) Steppin´ Stonen”. Muutamaa kuukautta myöhemmin The Monkees julkaisi oman versionsa kappaleesta ja sekin menestyi varsin mainiosti saavuttaen singlelistan sijan 20.

LONNIE MACK

Emme jostain syystä ole vielä kertaakaan soittaneet showssamme (huhtikuussa 2016 poisnukkuneen) yhdysvaltalaisen kitaravirtuoosi Lonnie Mackin materiaalia - se asia korjataan nyt. 50-luvun lopulla ammattiuransa aloittanut Mack nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1963 valtakunnallisiksi hiteiksi kivunneilla ”Whamillä” ja ”Memphisillä”. Hän ammensi ennakkoluulottomasti vaikutteita omaan soittotyyliinsä: kantripikkausta Merle Travisilta, jazz-sävyjä Les Paulilta, sähköistä bluesia T-Bone Walkerilta jne. Mackin uniikki tyyli vaikutti suuresti moniin myöhempiin kitaristisuuruuksiin, kuten mm. Jeff Beckiin, Stevie Ray Vaughaniin ja Ted Nugentiin. Malliksi Lonnie Mackin kitaroinnista valitsimme vuonna 1966 The Charmainesin kanssa äänitetyn (mutta vasta 70-luvulla julkaistun) ”Sticks and Stonesin”.

JOHN BARRY

John Barry tuskin tarvitsee enää sen suurempia esittelyitä - onhan herra toimituksemme soittolistan kärjessä. Sen sijaan tämänkertaisesta Barry-kappaleesta, ”A Jolly Bad Fellow” voidaan kertoa, että se soi samannimisen, vuonna 1964 ensi-iltansa saaneen komediaelokuvan tunnussävelmänä. Urkuja esityksessä soittaa Barryn usein käyttämä luottomies ja ystävä Alan Haven. Haven liittyy tämänkertaiseen merirosvoradioita käsittelevään teemammekin, sillä hänen ”Image” -kappaletta (1965) käytettiin yhtenä Radio Carolinen jinglenä.

THE SOUNDS

Vielä muutama vuosi sitten ei moni uskonut, että Suomen merkittävimmältä rautalankayhtyeeltä, The Soundsilta, tulisi uusi täyspitkä albumi melko tarkkaan 50 vuotta edellisen levytyksen jälkeen. Toiveet uudesta materiaalista tosin virisivät 2011, kun yhtye teki paluun rumpalia lukuun ottamatta alkuperäisessä kokoonpanossa. Tämän jälkeen tapahtui vielä dramaattinen muutos kitaristi Henrik Granön jättäytyessä pois. Alkuperäisen soolokitaristin lähteminen bändistä tuntui monien fanien mielestä katkeralta palalta, mutta uudeksi kitaristiksi värvätty Erkki Sutela osoittautui oikeaksi mieheksi oikeaan bändiin - vai mitäpä sanotte Soundsin 2015 julkaistulta ”Live at Arcada studios” -albumilta löytyvästä liikuttavan kauniista versiosta The Shadowsin ”Blue Sky, Blue Sea, Blue Me” -kappaleesta.