INSTRO A GOGO OSA 43 (3. kausi)

3.2.1966 neuvostoliittolainen Luna 9 -avaruusluotain lähetti radioteitse ensimmäiset Kuun pinnalta koskaan otetut valokuvat Maahan hämmästeltäviksi. Se oli suuri tieteen ja tekniikan saavutus, mutta myös viihteen maailmassa otettiin aimo harppaus eteenpäin, sillä edellisenä iltana oli Suomessa päästy ensimmäistä kertaa suuren maailman tyyliin diskoon. Vuosi 1966 on muutenkin popkulttuurin näkövinkkelistä näin jälkeenpäin tarkasteltuna varsin mielenkiintoinen, sillä silloin nuorisobändit olivat jo pikkuhiljaa päässeet murtautumaan tuottajasetien käskyvallasta ja toteuttivat täydellä tarmolla omia musiikillisia visioitaan. Syntyi kokonaan uusia virtauksia, joissa nuoret musiikintekijät yhdistelivät vapaasti ja ennakkoluulottomasti eri aineksia, joita edellisen sukupolven soittajille ei olisi tullut mieleenkään sotkea keskenään. Yhtenä esimerkkinä popjazz, joka sisälsi näppäriä jazzkoukkuja, mutta oli helpommin lähestyttävää kuin vaikkapa bebop. Tämänkertaisen showmme punaisena lankana on siis vuosi 1966.

Suurimpien kaupunkien ohjelmaravintoloissa sekä joissain maaseudun suurimmilla tanssilavoilla oli toki kuultu levymusiikkia orkesterin tauolla, mutta varsinaiset pelkkää levymusiikkia tarjoavat diskot rantautuivat Suomeen vasta 60-luvun puolivälin jälkeen. Ensimmäinen suomalainen disko, Discoteca aloitti Kulosaaren Casinolla 1.2 1966 ja sen puuhamiehenä toimi ekonomi Paavo Einiö (1925-2006) - Scandia-Musiikin perustaja, Rytmin päätoimittaja, radio- ja televisiojuontaja, promoottori ja pakinoitsija. Vielä samana vuonna Einiön disko siirtyi Kalastajatorpan sivurakennukseen. Menestys oli valtava, mutta lyhytikäinen, sillä erään ison pomon poika ajoi kännissä diskosta lähdettyään päin puuta. Torppa pelästyi mahdollisia seuraamuksia ja vetäytyi hankkeesta. Diskot olivat kuitenkin tulleet jäädäkseen ja Torppa perusti myöhemmin samaan tilaan suositun Red Room -diskoteekin.

Entisen elokuvateatteri Kalevan tiloihin Helsingin Hämeentielle keväällä 1966 avattu diskoteekki (kuva) joutui viranomaisten silmätikuksi jo heti avauduttuaan. Jo heinäkuussa tämä nuorten tanssiravintola jäi ilman B-oikeuksia Helsingin raittiuslautakunnan, Alkon ja poliisin yhteisen päätöksen vuoksi. Tuomari Osmo Lampela kommentoi päätöstä, että diskoteekkiravintoloiden saama suuri suosio johtui sekä alkoholista että tanssimahdollisuudesta ja siihen oli hänen mielestään syytä puuttua. Viranomaisten tiukasta väkijuomalain (varsinkin sen 46. pykälän) tulkinnasta huolimatta ajat olivat muuttumassa. Myös Tampere osoitti olevansa ajan hermoilla, ja vuosikymmenen lopulla Ravintola Tillikkaan avattiin kaupungin ensimmäinen varsinainen diskoteekki. 70-luvulla diskot yleistyivät, ammattimuusikoiden harmiksi, ympäri Suomea.

Suomessa uuden sukupolven kiistattomasti yhtenä tärkeimpänä äänitorvena toimi tietenkin Danny! Levyillä ehkä enimmäkseen kevyttä ja tarttuvaa suomenkielistä iskelmäpoppia, mutta live-esityksissään tämä täysiverinen rokkari tarjosi yleisölle vauhdikkaan go-go shown esikuviensa ranskalaisen Johnny Hallidayn ja englantilaisen Tom Jonesin tyyliin.

Vuoden 1966 hittielokuvassa ”Who's Afraid of Virginia Woolf?” seurattiin Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin näyttelemän avioparin (tuohon aikaan oikeastikin) yhden illan aikana käymää herkullista riitaa. Taylor nappasi tulisesta roolistaan Oscarin, vai tuliko pysti siltikin Liz-babyn go-go tanssista?

GEORGIE FAME

Brittiläinen Colin Powell oli vain 16-vuotias, kun hän aloitti 1959 sen ajan erään kovimman promoottorin, Larry Parnesin kiertueyhtyeessä, joka säesti mm. Marty Wildeä, Billy Furyä, Joe Brownia ja amerikkalaisia Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania näiden Englannin kiertueella. Powellin potentiaalisuus rivimiehestä parrasvaloon ei jäänyt Parnesilta huomaamatta ja antoi tälle soolonumeroita - ainoana ehtona, että omaksuisi uuden nimen, Georgie Fame. 60-luvun alussa Fame sanoutui irti Parnesin tallista ja saavutti The Blue Flames -yhtyeineen suosiota uudenlaisella rytmibluesia, jazzia, poppia ja jopa skata yhdistelevällä tyylillä - ensimmäinen listaykköshitti ”Yeh Yeh” vuonna 1964. Famen ura on jatkunut tasaisen varmasti aina näihin päiviin asti, mutta valitsimme kappaleen Famen ns. mod-vuosilta, tarkemmin sanottuna teemaamme sopivasti vuodelta 1966: ”Soul Stomp”.

THE BOOTS

Berliiniläinen The Boots (1964-1968) ammensi ainekset samaisesta afroamerikkalaisen rytmimusiikin lähteiltä kuin lukuiset brittiläiset blues boomin aallonharjalla ratsastaneet kollegansa. Varsinaisesta massahysteriasta ei Bootsin kohdalla voida puhua, mutta kansallisella tasolla yhtye oli kohtuullisen suosittu ja keikkailun lomassa syntyi kaksi LP-levyä ja nippu singlejä. Yhtyeen tuotannossa pääpaino oli covereissa, kuten näytteeksi valitsemamme vauhdikas, italialais-ranskalaisen Nino Ferrerin ”Alexandren” versiointi vuodelta 1966 osoittaa.

THE NIGHTBEATS

Dallasilainen The Nightbeats toimi 1964-1970 Jerry Fisherin taustayhtyeenä ennen tämän siirtymistä suositun jazzia ja rockia yhdistelleen Blood, Sweat & Tearsin solistiksi. Yhtye toimi myös muutamalla keräilyharvinaisuudeksi jääneellä singlellä Young Jessien taustalla. Nightbeatsin coolista jazzista pääsee tietenkin parhaiten nauttimaan instrumentaalina ja sellaiseen tarjoutuu nyt mahdollisuus, kun löysimme levyttämättä jääneen äänitteen ”Who´s Afraid of Virginia Woolf” vuodelta 1966. Kappaleen levytti alun perin 1964 jazz-urkuri Jimmy Smith. Samannimiseen 1966 valmistuneeseen hittielokuvaan musiikin teki Alex North, vaikka lähetyksessä väitimmekin jotain muuta - pahoittelut siitä.

SAM COAST & THE MONSTERS

Sam Coast -nimen taakse kätkeytyy mm. Olavi Virran ”Hopeisen kuun” ikimuistoisen käheän fonisoolonkin töräyttänyt Seppo Rannikko. Rannikon lisäksi Sam Coast & The Monsters koostui Scandian sessiomiehistä ja Jaakko Salon keikkabändistä, jossa soittivat em. Rannikon ja Salon itsensä lisäksi Erkki Seppä, Raimo Sarkio ja Erkki Valaste. Alun perin Gene Krupan käsialaa ollut ”Drum Shake” löytyy tuon nuorekkaalta kuulostaneen salanimikokoonpanon ainoaksi tuotokseksi (1964) jääneen singlen B-puolelta.

DANNY & THE RENEGADES

Suomessa erittäin suosituksi kohonnut birminghamilainen The Renegades on siinä mielessä erikoinen, että se jäi kotimaassaan suhteellisen tuntemattomaksi. Manageri Leo Heinosen maahamme tuoma yhtye pääsi levytyshommiin syksyllä -64 Scandia-Musiikin studiossa ja teki tuolloin vaikutuksen levytyspäällikkönä toimineeseen Jaakko Saloon, jonka mukaan heidän soittotaitonsa oli huomattavasti parempi kuin valtaosalla suomalaisia nuorisobändejä. Kolmen Scandialle tehdyn LP:n lisäksi Renegades säesti myös joitain levy-yhtiön muiden artistien levytyksiä, kuten Ann Christinen ja Dannyn. Jälkimmäisen kanssa syntyi yhteistyönä mm. tähän jaksoon valittu Ray Charlesin repertoaarista napattu ”Unchain My Heart”, joka julkaistiin 1967, vaikka äänitys oli tehty jo aiemmin, sillä tuolloin Renegades oli jo jättänyt Suomen ja siirtynyt Italiaan.

DON SHINN

Brittiläinen multi-instrumentalisti ja laulaja Don Shinn käytti pääinstrumenttinaan Hammond-urkuja ja soitti 60-luvun puolivälissä mm. Dusty Springfieldin taustabändissä ja The Soul Agentsissa ennen kuin siirtyi soolouralle. Ensimmäisellä soolosinglellään (1966) Shinn soitti itse kaikki instrumentit, mutta etiketissä mainitaan silti myös Soul Agents. B-puolelta löytyvän, vahvasti progen aikakautta enteilevän ”Pits of Darknessin” teemaan Shinn tuli palaamaan vielä ensimmäisellä täyspitkällään ”Don Shinn… Take a Tripillä” 1969.

THE SHOTGUN EXPRESS

Toukokuusta 1966 seuraavan vuoden tammikuuhun koossa ollut The Shotgun Express ei jäseniensä mielestä ollut varsinainen yhtye vaan taideyhteisö, joka teki popjazzia. Yhtyeen… anteeksi, taideyhteisön liiderinä toimi, Themin alkuvaiheissakin mukana ollut, urkuri Peter Bardens. Muut yhteisön jäsenet olivat Peter Green (kitara), Mick Fleetwood (rummut), Dave Ambrose (basso) ja laulajat Rod Stewart ja Beryl Marsden. Yhtyeeltä ehti ilmestyä kaksi singleä ja niistä koostettu EP. Ensimmäiseltä niistä (lokakuussa -66 ilmestyneeltä) kuuntelemme B-puolen tymäkän instrumentaalin ”Curtains”, joka on Bardensin sävellys.

HUSTLE FUZZ & EERO RAITTINEN

Suomalaisen roots-musiikin grand old man Eero Raittinen viettää koko marraskuun tienpäällä konsertoiden ympäri Suomea klubillammekin esiintyneen Hustle Fuzzin kanssa. Ohjelmisto koostu pääosin Raittisen debyyttisooloalbumi Eeron Elpeen (1970) musiikista. Levyä on pidetty ensimmäisenä vakavasti otettavana mustan musiikin albumina Suomessa. Uusintapainos on nyt julkaistu Svart Recordsin toimesta. Raittisen antaman haastattelun aiheesta voitte lukea uusimmasta Blues Newsistä (5/2016). Lopetuskappaleeksi siis näyte Hustle Fuzzin ja Eero Raittisen yhteistyöstä: vahvasti Georgie Famen popjazz henkeen tehty ”Twerkie Jerkie Dance” kesäkaudelta 2015.