INSTRO A GOGO OSA 46 (3. kausi)

Teimme jo ensimmäisessä ohjelmassa lupauksen, että joka jaksossa tulee jotain tarinaa elokuvista ja tv-sarjoista ja tietenkin musiikkia niistä. Ja toisinaan olemme pitäneet myös kokonaisia elokuvateemajaksoja, kuten toissa kerralla, kun puhuimme lakkautetuista korttelikinoista. Sillä kuten musiikilla, myös elokuvilla on vahva asema pop-kulttuurissa, joten ne sopivat Instro a Go Go´n agendaan. Tällä kertaa sukelletaan asfalttiviidakon varjoisille kujille kovaksikeitettyjen dekkareiden maailmaan. Käsittelyyn otamme mm. Clint Eastwoodin tähdittämän ”Dirty Harryn”, joka piirsi raamit modernin rikoselokuvan lajityypille. Mikään ei kuitenkaan synny tyhjästä, ja Harrynkin kohdalla jäljet johtavat film noirin sysimustaan ja lohduttomaan maailmaan, jossa kirkasotsaiset sankarit kaatuvat ensimmäisinä ja vain kieroimmat ja kovimmat selviytyvät.

Osittain todelliseen, selvittämättömäksi jääneeseen Zodiac Killer -sarjamurhaajatapaukseen perustuvan ”Dirty Harryn” käsikirjoituksen eri variaatioita oli tarjottu jo 60-luvun lopulla mm. Paul Newmanille (kieltäytyi ”poliittisista” syistä), Steve McQueenille (ei halunnut tehdä ”Bullittin” perään toista dekkaria) ja jopa John Waynelle (jonka kerrotaan hylänneen käsikirjoituksen tokaisemalla, että that´ll be the day!) ennen kuin Frank Sinatra kiinnostui lakipykälistä piittaamattoman poliisimiehen roolista. Sinatra joutui kuitenkin vetäytymään hankkeesta loukattuaan kätensä juuri ennen kuvausten alkamista ja roolin sai lopulta ohjaajaksi pestatun Don Siegelin ystävä Clint Eastwood - Paul Newmanin suosituksesta. Ammattiaan vihaavan, mutta sitä silti pakkomielteisesti tekevän poliisietsivä (Likainen) Harry Callahanin roolista tuli Eastwoodin lopullinen läpimurto Hollywoodissa loppuvuodesta 1971.

”Dirty Harryn” maanisen ja sadistisen sarjamurhaajan, Scorpion rooliin ohjaaja Don Siegel halusi näyttelijän, jonka imago olisi mahdollisimman paljon ristiriidassa tämän aiemmin näyttelemien hahmojen kanssa. Niinpä roolia tarjottiin toisessa maailmansodassa mm. purppurasydämellä palkitulle koko kansan sankarille Audie Murphylle, josta sodan jälkeen oli tullut suosittu laulaja ja näyttelijä. Murphy kuitenkin menehtyi ennen kuvausten aloittamista lento-onnettomuudessa. Tämän jälkeen James Caan kävi neuvotteluja Scorpion roolista, mutta lopulta siihen pestattiin suurelle yleisölle tuntematon 30-vuotias teatterinäyttelijä Andy Robinson. Hymypoikamaiset kasvonpiirteet omannut Robinson onnistuikin roolissaan jopa liian hyvin - hän joutui perheineen muuttamaan osoitteen ja puhelinnumeron salaiseksi lukuisten tappouhkausten takia. Kuvassa Robinson käy käsikirjotusta läpi ohjaaja Siegelin kanssa.

Yhä tänä päivänäkin elokuva-alan ihmiset kiistelevät mikä on aitoa film noiria ja onko se edes oma lajityyppinsä. Kysymys johon tuskin koskaan saadaan täyttä yksimielisyyttä, mutta klassisena film noir -kautena Hollywoodissa pidetään usein John Hustonin ”Maltan haukasta” 1941 alkanutta ja Orson Wellesin ”Pahan Kosketukseen” 1958 päättynyttä kautta. Film noiria ei edes aina mielletä omaksi genrekseen, vaan sen määrittely liittyy enemmänkin elokuvan visuaaliseen ilmeeseen: mustavalkokuvaus, tummat sävyt, varjot, voimakkaat kontrastit ja unenomainen, epätodellisuuteen pyrkivä kuvaus. Visuaalisuuden lisäksi toisena määrittelynä voidaan pitää niiden pessimististä maailmankatsomusta ja äärimmilleen venytettyjä moraaliarvoja.

Lohduttoman synkkyyden vastapainoksi useissa film noir -elokuvissa oli myös merkkejä toisenlaisesta tunnelmasta. Monet lajityypin klassikot, kuten mm. ”Nainen ilman omaatuntoa” (1944) ja ”Syvä Uni” (1946) sisälsivät nimittäin myös huumoria, joka ilmeni nokkelana ja hirtehisenä sanailuna - jota yleensä oli vielä maustettu seksuaalisella vihjailulla. Film noirin maailmaan tullaan palaamaan vielä tulevaisuudessa 4. tuotantokauden aikana, mutta nyt, tämän jakson loppuun haluamme keventää hieman tunnelmaa Disneyn tuottamalla hulvattomalla lyhytelokuvalla ”How to Be a Detective” vuodelta 1952. Siinä Hessu käy ”private eyena” seitsemässä minuutissa läpi kaikki film noir -dekkarin kliseet: varjoiset kujat, galleria isompia ja pienempiä lurjuksia ja tietenkin kimuranttiin juoneen, jossa kaikki huijaa kaikkia, kuuluu se kohtalokas nainen.

LALO SCHIFRIN

Klassisen musiikkikoulutuksen mm. Pariisin konservatoriossa saanut, syntyjään argentiinalainen pianisti Lalo Schifrin perusti 50-luvulla oman jazzbändin ja toimi samalla sovittajana mm. Dizzy Gillespien ja Xavier Cugatin orkestereille. 60-luvun alussa Schifrin siirtyi elokuvatuotantojen palvelukseen ja sävelsi musiikkia mm. sellaisiin suosittuihin TV-sarjoihin kuin ” The Man from U.N.C.L.E.”, ”Mannix”, ”Mission Imbossible” ja elokuviin kuten ”The Cincinnati Kid”, ”Cool Hand Luke” ja ”Bullitt”. Vuonna 1971 Schifrin palkattiin tekemään musiikki ”Dirty Harryyn”. Ennen ”Harryä” Schifrin oli jo tehnyt yhteistyötä ohjaaja Don Siegelin kanssa elokuvissa ”Coogan´s Bluff” ja ”Beguiled”, joissa kummassakin pääosaa näytteli Clint Eastwood - joka on tunnetusti suuri jazz-diggari ja kohtalainen pianisti. ”Dirty Harryn” musiikissa Schifrin yhdisteli mehukkaasti rockia, jazzia ja ajanhenkeen trendikästä funkia - samasta konseptista syntyi 80-luvulla acid jazziksi kutsuttu tyylisuuntaus.

LOS STRAITJACKETS

Tämän hetken ehkä tunnetuimman instrumentaalirockbändin, (suomessakin useita kertoja vierailleen) yhdysvaltalaisen Los Straitjacketsin tuotannossa on usein kuultu viitteitä ja suoria lainauksia elokuvamusiikista. Vuonna 2012 ilmestyneeltä ”Jet Set” -albumilta nappasimmekin mukaan tämänkertaiseen show´hun sopivan, vanhojen 50-luvun dekkarielokuvien henkeen tehdyn ”Crime Scenen”.

JIMMY SMITH

Maineikas jazzurkuri Jimmy Smith levytti vuonna 1966 yhdessä Oliver Nelsonin orkesterin kanssa albumin ”Peter & The Wolf”, joka oli moderni variaatio venäläisen Sergei Prokofjevin samannimisestä lastensatuun sävelletystä musiikkiteoksesta. Koko levyä emme tietenkään ehdi kuunnella, mutta Nelsonin alkuperäisen teoksen henkeen säveltämän osan, ”Peter´s Themen”, sen sijaan ehdimme. Tuo takaa-ajo jazzia edustava osa sopiikin teemaamme kuin nakutettu.

LINK WRAY

Link Wrayn musiikki on soinnut showssamme useampaankin otteeseen, joten miksei tälläkin kertaa. Vuonna 1964 Swan Recordsille levytetty ”Law of the Jungle” sopii teemansa ja tunnelmansa puolesta mainiosti kuvaamaan asfalttiviidakon raadollista elämää, jossa vain vahvimmat selvityy.

RITCHIE BLACKMORE ORCHESTRA

Ennen Deep Purplen syntyä Ritchie Blackmore toimi studiovelho Joe Meekin vakituisena sessiomiehenä ja The Outlawsin kitaristina. Aina silloin tällöin kävi niin, että äänityssessio jotain tiettyä levytystä varten saatiin aikataulusta edellä valmiiksi tai se syystä tai toisesta peruuntui. Kallista studioaikaa ei tietenkään haluttu heittää hukkaan vaan silloin takarivin sessiomiehet pääsivät toteuttamaan omia musiikillisia ambitioitaan. Juuri näin kävi keväällä 1965, jolloin Blackmoren ja Outlawsin basistin Chad Hodgesin sävellys ”Getaway” levytettiin.

LOS MAMBO JAMBO

Barcelonalaisen saksofonistin, Dani Nel·lon instrumentaalikvartetti yhdistelee hersyvästi vanhaa rhythm & bluesia ja rock & rollia, veljeilee coolisti jazzin kanssa ja antaa sijaa myös surf-kitaralle. Sanattomissa lauluissa on se taika, että jokainen voi luoda kappaleiden synnyttämien mielikuvien perusteella mieleisensä tarinan, eräänlaisen mielikuvien soundtrackin, vaikkapa tähän jaksoon valitsemamme, hieman Henry Mancinin dekkarisävellyksille velkaa olevan ”G-String Murdersin” pohjalta. Kappale löytyy yhtyeen 2013 ilmestyneeltä ”Impacto Inminente” -nimiseltä albumilta.

LUIS BACALOV

Maanmiehensä Lalo Schifrinin tapaan Oscar-palkittu elokuvasäveltäjä Luis Bacalov aloitti (niin ikään) pianistina, mutta yhdysvaltojen sijaan teki uransa (joka jatkuu edelleen) Italiassa. Bacalov sävelsi 60-luvulla musiikin mm. sellaisiin kulttiwesterneihin, kuten ”Django” ja ”A Bullet for the General” sekä Pier Paolo Pasolinin kohua herättäneeseen Jeesuksen elämänkertaelokuvaan ”Matteuksen evankeliumi” (1964). 1971 Bacalov sävelsi musiikin kovaotteiseen rikoselokuvaan ”The Summertime Killer”, jonka teemakappale on valintamme tällä kertaa.

THE CHARADES

Dick Tracy on 30-luvulta lähtien lukuisissa sarjakuvissa, radiokuunnelmissa, tv:n sarjafilmeissä ja yhdessä elokuvassakin esiintynyt kovaotteinen poliisi. Yhteen tv-sarjaksi tarkoitetun pilotin tunnarin teki The Ventures vuonna 1966, mutta koska ankkurikappaleen paikka showssa on perinteisesti ollut varattu kotimaiselle esitykselle, niin kuulemme tästä kappaleesta helsinkiläisen The Charadesin version vuodelta 2009.