INSTRO A GOGO OSA 53 (4. kausi)

Tällä kertaa meillä onkin luvassa special show, sillä pää-äänenpaino annetaan poikkeuksellisesti lauluesityksille. Meiltä on nimittäin kyselty epäsäännöllisen säännöllisesti, että miksi emme soita koskaan vanhaa kunnon 50-luvun rock and rollia ja rockabillyä. Toimituksellamme ei tietenkään ole mitään vastaan näitä musiikkityylejä, mutta ohjelmamme on Go Go Show, ei rock and roll tai rockabilly show. Mutta jonkinlaisen, nämä kaksi teemaa yhdistävän kompromissin saimme aikaiseksi tuossa viikonlopun yli pähkäiltyämme. Ihan sinne 50-luvulle ei mennä, vaan pysytään tiukasta 60-luvulla ja tutkaillaan millaista materiaalia 50-luvun rokkarit ja hepcatit tekivät go go -aikakaudella. Nyt siis katsotaan miten rokuilta käy go go!

Gene Vincent joutui 60-luvulla samaan oravanpyörään kuin monet muutkin 50-luvulla aloittaneet rokkarit, joilla oli vakiintunut keikkayleisö, mutta levymyynti surkeaa. Vincentin mustan nahan show oli kuitenkin niin voimallinen, että hän vältti kohtalon, joka osui useimmille rockabillyn zoot-pukuisille lännenmiehille. Hän näytti siltä kuin olisi saapunut tuntemattomasta galaksista, häntä ei sitoneet muotivillitykset ja genret, joten hän sopeutui varsin hyvin modien valtakaudelle ja go go -klubeille.

Lyhyen mutta muistettavan Blue Caps -aikakauden jälkeen Gene Vincent oli huomattavasti suositumpi Euroopassa kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa. Meillä Suomessa hän piipahti Helsingin Työväentalolla ja Lahden Kansantalolla lokakuussa 1964. Säestyksestä vastaisi molemmilla keikoilla helsinkiläinen The Esquires: Reijo Bergström (soolokitara), Timo Jämsen (rytmikitara), Jorma Kalenius (basso) ja Matti Oiling (rummut). Lavan takana sulkeutuneen oloinen ja ilmeisen kipeää jalkaansa tuskastellut laulaja hoiti lavaosuutensa rutiinilla eikä taatusti jättänyt esiintymisellään yleisöään kylmäksi.

GENE VINCENT

Tämänkertainen show aloitetaan kovimmasta kovimman, demoniensa riivaaman rokin alkuperäisen pahan pojan Gene Vincentin kuumimpana go go vuotena -66 levyttämällä kappaleella ”Ain´t That Too Much”. Jerry Fullerin ja Baker Knightin säveltämä pikkunäppärä poppis nousee omiin svääreihin Vincentin läkähtyneen ja vaikeroivan tulkinnan siivittämänä.

SYLVIE VARTAN

Bulgarialaissyntyinen Sylvie Vartan oli Ranskan ns. yé-yé-periodin valovoimaisimpia laulajia. Vartan aloitti uransa 60-luvun alussa esittämällä ranskankielisiä versioita yhdysvaltalaisista rock-kappaleista. Hän teki kiertueita monien sen hetken tunnetuimpien rokkareiden, kuten Vince Taylorin ja Johnny Hallydayn kanssa. Jälkimmäisen kanssa hän avioitui 1965 - liitto kesti vuoteen 1980. Vartan teki konserttikiertueita myös maansa rajojen ulkopuolella mm. Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa. Mutta pysyäksemme aiheessa valitsimme Vartanin tulkinnan Gene Vincentin ”Say Mamasta”, eli ”Il Revient” vuodelta 1963.

BILLY LEE RILEY

Sam Phillipsin Sun Studiolla muusikonuransa aloittaneen Billy Lee Rileyn suksee ei ollut aivan samaa luokkaa kuin muutamilla tallitovereilla, kuten mm. Jerry Leellä, Johnny Cashillä ja tietenkin Elviksellä. Mutta jo pelkästään ”Flying Saucers Rock´n´Roll” ja ”Red Hot” (molemmat 1957) kertovat jotain miehen meriiteistä rockabillyn pioneerina. 60-luvun alussa Riley muutti Los Angelesiin ja ryhtyi pääasiassa sessiomuusikoksi. Täysin takariviin hän ei silti jättäytynyt ja tästä todisteeksi kuuntelemme esityksen hänen live-sooloalbumiltaan ”In Action” (1966) - wanha yhdysvaltalainen kansanlaulu "House of the Rising Sun". 70-luvun alussa Riley vetäytyi täysipäiväisen muusikon hommista, palatakseen myöhemmin takaisin estradeille, ja jatkaen keikkailua aina kuolemaansa saakka vuoteen 2009.

RONNIE HAWKINS & THE HAWKS

Arkansaslainen Ronnie Hawkins teki bändeineen 50-ja 60-luvun taitteessa muutamia pyrähdyksiä valtakunnallisille listoillekin, mutta suurin menestys tuli Kanadasta, jonne mies lopulta 1964 muuttikin. Valitsimme Kokoonpanolta kaksi kappaletta vuodelta 1963 peräjälkeen: hupaisaa (puoli)instrumentaalia ”There´s a Screw Loose” seuraa erittäin kiihkeä versio Bo Diddleyn ”Who Do You Lovesta”. Hawkinsin taustabändi (jäsen kerrallaan kanadalaistunut)The Hawks jatkoi 60-luvun puolivälissä omaa menestystään muuttaen nimensä ytimekkäästi The Bandiksi.

JACKIE LEE COCHRAN

Seuraavana vuorossa on georgialainen Jackie Lee Cochran, eli Jack the Cat, joka levytti 50-luvun loppupuolella muutamia varsin kelvollisia rockabilly-kappaleita, kuten ”Hip Shakin´ Maman” ja melkein valtakunnallisille listoille kivunneen ”Ruby Pearlin”. Melkein breikkaaminen ei kuitenkaan elätä, joten liki koko 60-luvun mies teki pääasiassa niin sanotusti oikeita töitä. Jack the Catin tarina ei kuitenkaan loppunut siihen vaan hän teki paluun levyttämällä Ronny Weiserin Rollin´ Rockille kaksi albumillista rockabillyä 70-luvun alussa ja nautti rockabilly revivalin ravistelemassa Euroopassa varsin laajaa suosiota ja vieraili jopa Suomessa -81. ”Out Across the Tracks” on äänitetty 1966 Gold Star studiolla L.A:ssa 1966, eli kuumimpana go go vuotena.

BOBBY LEE TRAMMELL

Arkansasissa syntynyt, mutta Los Angelesissa levytysuransa aloittanut Bobby Lee Trammell ei koskaan kavunnut valtakunnallisille listoille hyvistä yrityksistä, kuten ”Shirley Lee” ja ”You Mostest Girl” (molemmat 1958) huolimatta. Trammell jatkoi läpi 60-luvun levyttäen useille pienille levy-yhtiöille ajanhengen mukaista materiaalia, kuten Hot -levymerkille 1967 tehty frat rock -ilottelu ”Mayonnaise” oivasti osoittaa. 70-luvulla Trammell siirtyi ensin kantrin ja myöhemmin takaisin rockabillyn pariin.

GENE SUMMERS

Suomessakin vierailleen, edelleen iskussa olevan, texasilaisen Gene Summersin käsialaa ovat sellaiset rockabilly klassikot, kuin mm. ”Straight Skirt”, ”Twixteen” ja ”School of Rock and Roll”. Suurin menestys tuli kuitenkin 1963 levytetyllä popballadilla ”Big Blue Diamonds”. Kaukana rockabillyn maailmasta oleva “Green Eyed Monster” vuodelta 1966 on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja ammattimaisesti toteutettu pikku go go -rallattelu, jossa Summersin komea ääni on hyvin tunnistettava.

JOE SOUTH

Georgialainen Joe South aloitti uransa nimenomaan rockabilly-artistina 50-luvulla ja pääsi ihan valtakunnallisille listoillekin. Tuohon aikaan hän teki myös monille muille kappaleita, kuten Gene Vincentille. Varsinainen suosio soolouralla alkoi kuitenkin vasta 60-luvun lopulla kaksinkertaisen Grammy-palkinnon saaneen ”Games People Play” -kappaleen myötä. Ankkuriksi valitsimme Southin oman tulkinnan säveltämästään ”Hushista” (1969). Kappaleen julkaisi singlenä alun perin Billy Joe Royal vuonna 1967, mutta tunnetuin versio on tietenkin Deep Purplen vuonna 1968 levyttämä.