INSTRO A GOGO OSA 65 (5. kausi)

Elokuvat ja elokuvamusiikki on alusta saakka kuulunut IAGG Radio Shown ohjelmasuunnitelmaan, ja tällä kertaa olemme omistaneet koko puolituntisen italialaiselle elokuvalle. Eikä mille tahansa yhdentekeville rainoille vaan käsittelyyn otetaan kolmen kovan Sergion, eli Sergio Leonen, Sergio Corbuccin ja Sergio Solliman elokuvia. Nämä kolme miestä olivat merkittävimpiä western-genren uudistajia 60-luvulla. Heidän elokuvansa poikkesivat monin tavoin perinteisistä yhdysvaltalaisista westerneistä: päähenkilö ei ollut enää ritarillinen sankari vaan kyyninen ja omaa etuaan tavoitteleva antisankari; ympäröivä maailma näyttäytyi brutaalina ja moraalittomana paikkana, jossa vain säälimättömimmät pärjäävät. Ja siinä missä nämä kolme ”ässää” uudistivat westernin, niin Ennio Morricone teki saman western-elokuvamusiikille. Perinteisten, eeppisten ja suureellisten orkestraatioteemojen sijaan Morriconen musiikki oli päällekäyvän aggressiivista ja hän hyödynsi ennen kuulemattomalla tavalla mm. rumpuja ja sähkökitaraa. On siis varsin luontevaa, että tämä jakso omistetaan samalla Morriconen musiikille.

Ennen suuren suosion saavuttaneen dollaritrilogian ohjaamista Sergio Leone (1921-1989) oli toiminut ensin tuotantoyhtiöiden juoksupoikana, sitten pienien roolien näyttelijänä ja lopulta apulaisohjaajana. Ensimmäinen elokuva pääohjaajana oli vuonna 1961 valmistunut ns. miekka ja sandaali -seikkailu ”Taistelu Rhodoksesta” (Il colosso di Rodi) (kuvassa Leonen taustalla elokuvan päätähti Rory Calhoun). Leone muisteli myöhemmin, että organisoidessaan erinäisten muskelieeposten pahvikulisseissa gladiaattorikohtauksia hän haaveili westernien tekemisestä. Leone olikin itsekseen ahminut tietoa lännen uudisraivaajista, lainsuojattomista ja yhdysvaltojen sisällissodasta. Leffahulluna hän ahmi tietenkin myös elokuvia, lajityypistä riippumatta, mutta aivan erityisesti hän ihaili John Fordin westernejä.

Ensimmäisen westerninsä ”Kourallinen dollareita” (Per un pugno di dollari, 1964) teon aikana Leone oli jo yli 40-vuotias ja hänellä oli kova halu saada vihdoin jo jotain omaa visiota siirrettyä valkokankaalle ja tulla huomioiduksi omalla tyylillään. Päärooliin haluttiin yhdysvaltalainen näyttelijä, joka ei vaatisi tähtipalkkaa, mutta olisi tarpeeksi tunnettu, että elokuva olisi mahdollista saada kansainväliseen jakeluun. Leone oli katsonut yhden jakson suosittua ”Rawhide”, eli ”Lännen tie” -TV-sarjaa ja siinä toista pääroolia näytelleen Clint Eastwoodin vähäeleinen kissamainen velttous, mutta tarvittaessa salamannopeasti reagoiva olemus teki vaikutuksen. Tuohon aikaan Eastwood oli läpeensä kyllästynyt jo vuodesta 1959 pyörineeseen TV-sarjaan ja koki uransa junnaavan paikoillaan, joten loma Euroopassa samalla hieman töitä tehden kuulosti sangen kiehtovalta.

Leonen tapaan apulaisohjaajana aloittanut Sergio Corbucci (1927-1990) ohjasi aluksi muutamia komedioita ja agenttijännäreitä ennen siirtymistään westerneihin: vuonna 1966 valmistunut Burt Reynoldsin tähdittämä ”Navajo Joe” ja samana vuonna todellisena läpimurona toiminut ”Django”, nimiroolissa Franco Nero, jonka kanssa yhteistyö jatkui vuosikymmenen lopulla vielä kahdessa elokuvassa. Kuvassa Nero ja Corbucci ”Ammattitappajan” (Il mercenario) kuvaksissa 1968. Vuotta 1968 voidaan pitää italowesterngenren huipentumana, jolloin nämä kaksi ohjaajaa tekivät kiistattomat merkkiteoksensa: Leonen legendaarinen ”Huuliharppukostaja” (C'era una volta il West) oli ensimmäinen ”spagettiwestern”, joka herätti kriitikoiden mielenkiinnon; Corbuccin mahtava ”Suuri Hiljaisuus” (Il grande silenzio) sijoittui lumisiin maisemiin ja käänsi westernien lainalaisuudet päälaelleen, mm. kliseen, jonka mukaan hyvä kaveri voittaa aina. Vuonna 1969 tuotettujen westernien määrä alkoi laskea ja parodinen sävy lisääntyi - alkoi komediawesternien aikakausi. Ironista on, että Terence Hillin ja Bud Spencerin 70-luvulla tähdittämät ”kermakakkuwesternit” hakkasivat myyntituloissa kaikkien kolmen ”ässän” elokuvat.

Tämän jakson kolmas ”ässä”, Sergio Sollima (1921-2015) oli juristiperheen poika, jota patistettiin lukemaan lakia isänsä tavoin, mutta seitsemäs taide vei mukanaan. Elokuvaa Rooman Centro sperimentalessa Michelangelo Antonionin ja Lucio Fulcin kanssa opiskelleen Solliman töissä lain ja järjestyksen kriittinen tarkastelu toimi punaisena lankana alkaen hänen ensimmäisestä elokuvakäsikirjoituksestaan ”Suljettujen verhojen takana” (Persiane chiusi, 1951), aiheena uusien prostituutiolakien ristiriidat. Käsikirjoittajasta apulaisohjaajaksi ja sujuvien agenttielokuvien tekijäksi edenneen Solliman ensimmäinen lännenelokuva oli vuonna 1966 valmistunut, Lee Van Cleefin tähdittämä ”Luodin laki” (La resa dei conti, 1966). Siinä missä Leone ja Corbucci loivat koko spagettiwesternin infrastruktuurin, nosti Sollima elokuvassaan lajityypin seuraavalle, moniulotteisemmalle asteelle. Ennen dvd-julkaisuja Solliman työt olivat vuosikausia vaikeasti tavoitettavia aarteita, joihin suhtauduttiin sitäkin suuremmalla intohimolla, mutta hän on silti kelvannut esikuvaksi nykyohjaajille kuten Nicolas Winding Refnille, Vincent Gallolle ja Quentin Tarantinolle, jonka ”Kunniattomien paskiaisten” lopputeksteissä seisoo kiitos Sollimalle.

Tällä kertaa katsoimme kappalekohtaisen esittelyn olevan tarpeeton, sillä tässä jaksossahan kuuntelemme yksinomaan Ennio Morriconen (kuvassa Leonen kanssa 1984) musiikkia. Vuonna 1928 Roomassa syntynyt Ennio Morricone on aikamme käytetyimpiä filmisäveltäjiä, sillä edelleen aktiivinen Morricone on ehtinyt jättää musiikillisen puumerkkinsä liki 500 elokuvaan. Hänen läpimurtonsa tapahtui vuonna 1964 Sergio Leonen ohjaamassa ”Kourallinen dollareita”, jota seurasi useita samalla metodilla tehtyjä lännenfilmejä. Näissä elokuvissa Morricone loi tunnelmia mm. huuliharpulla, Fenderin sähkökitaralla, haikeilla vihellyksillä, juutalaisharpulla, yksinäisillä naisäänillä sekä miehisillä murahteluilla. Resepti toimi kerrassaan upeasti, ja lopputulos oli kaukana hollywoodilaisesta, usein klassisesta musiikista vaikutteita ottaneesta scoremusiikista. Vaikka Morricone tunnetaan kenties parhaiten lännenfilmien musiikista, hänen elokuvistaan vain kolmisenkymmentä on westernejä. Enimmäkseen Morriconen musiikki on säestänyt draamaelokuvia, komedioita, jännäreitä, kauhufilmejä, sekä dokumentteja, eikä televisiollekaan säveltäminen ole ollut hänelle vierasta. 2007 elämäntyöstään Oscarilla palkittu Morricone on työskennellyt monien maineikkaiden ohjaajien, kuten mm. Brian de Palman, Bernardo Bertoluccin, Pier Paolo Pasolinin, Don Siegelin ja Ettore Scolan kanssa. Marraskuussa 2016 Morricone esiintyi yhdessä 200-henkisen sinfoniaorkesterinsa kanssa Hartwall-areenalla.

Kuten tämänkertaisen teemamme edellyttää, mukaan valitut kappaleet on valittu yksinomaan Ennio Morriconelta:

  1. Il Buono, Il Brutto, Il Cattivo (Hyvät, pahat ja rumat, ohj. Leone, 1966)
  2. Per Un Pugno Di Dollari (Kourallinen dollareita, ohj. Leone, 1964)
  3. Per qualche dollaro in più/Carillon (Vain muutaman dollarin tähden, ohj. Leone, 1965)
  4. Il Grande Silenzio (Suuri hiljaisuus, ohj. Corbucci, 1968)
  5. Il Mercenario (Ammattitappaja, ohj. Corbucci, 1968)
  6. La Resa Dei Conti (Luodin laki, ohj. Sollima, 1966)
  7. Città Violenta (Armoton mies, ohj. Sollima, 1970)