INSTRO A GOGO OSA 70 (5. kausi)

James Bondista ja sen luojasta Ian Flemingistä on puhuttu usein Instro a Go Go Radio Showssa, ihan ensimmäisestä jaksosta lähtien itse asiassa, mutta tämänkertainen show on kokonaisuudessaan omistettu tuolle maailman kuuluisimmalle salaiselle agentille. Flemingin kirjojen sijaan valitsimme tarkastelun näkökulmaksi Bond-hahmon kehityksen valkokankaalla. Ja koska Sean Conneryn 60-luvun Bond -elokuvat ovat saaneet aiemmissa jaksoissa runsaasti huomiota, niin päätimme lähteä liikkeelle suoraan George Lazenbyn suorituksesta roolissa. Janne Örnbergin vieraana on aiheesta puhumassa ja teemaan sopivia levyjä valitsemassa Tuomas Levonmaa.

  1. The Spacemen : 007 (1966)
  2. John Barry : On Her Majesty´s Secret Service (1969)
  3. John Barry : The Whyte House (Diamonds Are Forever, 1971)
  4. George Martin : San Monique (Live And Let Die, 1973)
  5. Marvin Hamlisch : Bond 77 (The Spy Who Loved Me, 1977)
  6. Duran Duran : A View to a Kill (1985)
  7. John Barry : James Bond Theme (1962)

James Bond työskentelee hänen majesteettinsa salaisen palvelun military intelligence -osasto kuuden, eli lyhyemmin MI6:n erittäin salaisen 00-jaoksen keskiasteen siviilihallintovirkamiehenä, jolla on omaa harkintaa käyttäen lupa tappaa virantoimituksessa. 00-jaos, jonka kulissina useissa Bond-seikkaluissa toimii Universal Exports -niminen firma, koostuu henkilöistä, jotka oman ja toistensa turvallisuuden takia eivät tiedä toistensa toimeksiannoista, eivätkä täten esim. huumattuna tai kidutettuna paljastaisi muita. Joten on melko selvää, että Bond ei istuskele kollegoidensa kanssa hilpeästi iltaa grogilasi kädessään. Oikeastaan Bond on depressiivikko ja erakko, joka komennustensa välissä ei suinkaan vietä aikaansa rulettipöydän ääressä daamien ympäröimänä vaan juo yksin kotonaan Chelsean pikkukorttelin hiljaisuudessa - asia käy ilmi Flemingin kirjoista.

Joulukuussa 1969 ensi-iltaan tullut ”On Her Majesty´s Secret Service” (suom. Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa) oli monellakin tapaa ensimmäinen kerta, kun Bond-sarjaa pyrittiin uudistamaan. Näkyvin muutos oli tietenkin Conneryn jättäessä roolin. Koekuvauksissa ramppasi laumoittain kunnianhimoisia nuoria näyttelijöitä, mutta australialaissyntyinen atleetikko ja mm. Marlboro-mainosmallina tunnetuksi tullut George Lazenby lopulta nappasi pestin. Musta vyö karatessa teki tuottaja Albert R. Broccoliin vaikutuksen. Hän tuumaili, että Lazenbyn näyttelijätaitoja ehdittäisi hioa, mutta sellaista kroppaa ei kukaan näistä, eittämättä näyttelijän taidoiltaan paremmista, mutta ulkoisesti ruipeloista ehdokkaista saisi aikaan ennen kuvausten alkua.

Bond-näyttelijän lisäksi uudistus näkyi käsikirjoituksessa, jossa yritettiin tuoda esille inhimillisempää ja haavoittuvaisempaa Bondia, joka sopisi uuteen ja aiempaa 007:n arvomaailmaa kyseenalaistavan yleisön samaistumisen kohteeksi. Samana teatterikautena valmistunut ”Easy Rider” oli ensimmäinen vastakulttuurielokuva, josta tuli valtavirtaa ja se osoitti tylysti, että rauha ja rakkaus oli tehnyt asetta heiluttavat pukumiehet vanhanaikaisiksi.

Bond palasi valkokankaalle joulukuussa 1971 elokuvassa ”Diamonds are Forever” (suom. Timantit ovat ikuisia), ja Conneryn kanssa kaiken lisäksi. Toivottiin, että Conneryn charmi ja kepeämpi linja keräisi katsojat jälleen elokuvasaleihin. Lisäksi ohjaajaksi pestattiin Guy Hamilton, jonka käsialaa oli ollut Conneryn vuonna -64 valmistunut kolmas Bond ”Goldfinger”. Suostuakseen mukaan Connery kuitenkin vaati ja sai erään elokuvahistorian kaikkien aikojen suurimman palkkion, johon kuului lisäksi prosenttiosuudet lipputuloista ja rahoitus kahteen muuhun elokuvaan. Lisäksi sopimusehtoihin kuului, ettei tämän tarvitsisi puhua Broccolin kanssa. Broccoli suostui ja sai tällä, varmasti koko sarjan humoristisimmalla, jopa jo itse itseään parodioivalla osalla ja Conneryn väliaikaisella paluulla jatkoaikaa pohtia miten jatkaa sarjaa.

Roger Moore oli ollut ehdolla Bondiksi jo aiemminkin, ja pääsi lopulta rooliin kesäkuussa 1973 ensi-iltansa saaneessa ”Live and Let Diessa” (suom. Elä ja anna toisten kuolla). Elokuvassa otettiin täysi hyöty irti sen aikaisesta blaxpoitaatio-buumista tyyliin ”Bond meets Shaft”. Vaikka Mooren Bond oli mukavasti erilainen kuin Conneryn, niin radikaalein uudistus oli silti se, että ensimmäistä kertaa Bond nähtiin paljain päin alun asepiippukohtauksessa. Mooren seuraava Bond -elokuva ”The Man with the Golden Gun” (suom. 007 ja Kultainen ase, 1974) ei menestynyt toivotusti ja koko sarja oli jälleen katkolla, eikä tilannetta helpottanut tuottajien keskinäiset oikeusriidat kulisseissa.

Sarjaa päästiin lopulta jatkamaan Broccolin ostettua kumppaninsa Harry Saltzmanin ulos tuotantoyhtiöstä. Heinäkuussa 1977 ensi-iltaan tullut ”The Spy Who Loved Me” (007 Rakastettuni) oli siihenastisen saagan isoin taloudellinen satsaus ja suuri menestys lippuluukuilla. Elokuvassa esiintyi myös eräs sarjan muistettavimpia konnia - Richard Kielin tulkitsema ammattitappaja Jaws. Jaws esiintyi vielä seuraavassakin Bondissa, ”Moonraker” (suom. Kuuraketti), jossa Star Warsin innoittamana Bond päätyy seikkailemaan laserpyssyjen räiskeessä aina avaruuteen asti. Joten melko kauas mentiin Flemingin kirjan tarinoista, mutta niin tai näin, elokuvasta tuli sarjan tuohon asti menestynein ja se takasi Moorelle pestin vielä kolmeen Bondiin, vaikka alkuperäinen diili oli jo raennut.

Yli viisikymppisellä Moorella ikä alkoi jo painaa ja viimeiseen Bondiinsa, vuonna 1985 valmistuneeseen ”A View to a Kill” (suom. 007 ja kuoleman katse) hän lähti vasta pitkän suostuttelun jälkeen. Elokuva ei ole ehkä kokonaisuutena sarjan parhaita, mutta kaikin puolin varsin kunniakas joutsenlaulu Mooren Bond-uralle. Lisäksi Christopher Walkenin esittämä suuruudenhullu psykopaatti, miljardööri Max Zorin ja Grace Jones tämän kätyrinä, May Daynä, ovat varsin muistettavia Bond-konnakabinetissa. Elokuvan nimikappale, jonka Duran Duran teki yhteistyössä John Barryn kanssa oli suuri menestys ja nousi Englannin listan kakkoseksi ja Yhdysvalloissa peräti ykköseksi.

John Barry vastasi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Bondien musiikista aina 80-luvun lopulle, mutta tuon alun klassisen asepiippukohtauksen teemamusiikin sävellyksestä on kiistelty aina oikeussaleja myöten. Ensimmäisen Bondin, ”Doctor No”, musiikista vastaamaan oli vuonna 1962 pestattu Monty Norman, mutta hektisen aikataulun takia Barry pestattiin sovittajaksi ja äänittämään kappaleet orkesterinsa kanssa. Barry itse on kertonut, että Normanin sävellykset olivat vasta raakileita, joita hän käytti vain viitteellisenä pohjana. Barry lisäsi vielä: jos James Bond teema ei ole minun tekemä, niin miksi helvetissä Normania ei sitten palkattu 14:ta seuraavan Bondin säveltäjäksi minun sijaan. Riita kuitenkin puolitettiin: Norman merkittiin säveltäjäksi ja Barry sovittajaksi.