INSTRO A GOGO OSA 72 (5. kausi)

Instro a Go Go Radio Shown perinteisessä Halloween Specialissa tutustumme tänä vuonna Munsterin ja Addamsin eksentrisiin perheisiin, juomme Bloody Maryjä, säikähtelemme mustia kissoja ja kuuntelemme tietenkin Halloween Partyihin sopivaa musiikkia.

Alun perin juhla kuului pakanalliseen kelttiläiseen kansanperinteeseen. Talvikauden alkamisen juhla, jolloin vainajien henkien vaelluksen ihmisten keskuudessa uskottiin olevan vilkkainta. Suomessa vastaavanlainen juhla tunnettiin kekrinä ennen kuin se sulautettiin kristillisten oppien mukaisesti pyhäinmiestenpäiväksi.

The Munsters (suom. Me hirviöt) oli vuosina 1964-1966 CBS-televisioyhtiölle tuotettu yhdysvaltalainen 70-osainen tilannekomediasarja. Mustavalkoinen sarja kertoi omakotilähiössä goottilaisessa kartanossaan asuvasta, kuuluisia elokuvahirviöitä muistuttavasta Munsterien perheestä.

Kilpaileva ABC-televisioyhtiö tuotti samoihin aikoihin Charles Addamsin luomaan ja The New Yorker-lehden julkaisemaan sarjakuvaan pohjautunutta The Addams Family -televisosarjaa.

Ohje Bloody Maryn rakentamiseen:

  1. Kaada 4,5 cl vodkaa, 9 cl tomaattimehua ja 1,5 cl sitruunamehua jääpaloilla täytettyyn ravistimeen.
  2. Lisää 2 tippaa tabascoa, 0,5 tl worcesterkastiketta, ripaus suolaa ja ripaus mustapippuria.
  3. Ravista.
  4. Siivilöi parin jääpalan päälle highball-lasiin.
  5. Koristele sellerinvarrella.

Suomessakin pariin otteeseen 80- ja 90 -luvulla vieraillut David Sutch alias Screming Lord Sutch (1940-1999) oli kauhurockin pioneeri ja mm. Alice Cooperin esikuva. Sutchin taustabändiin The Savagesiin kuului eriaikoina huomattava määrä keskeisiä englantilaisia rockmuusikoita, kuten mm. Ritchie Blackmore, Jimmy Page, Jeff Beck, Noel Redding, Jon Lord, Nicky Hopkins, Mitch Mitchell, Bobbie Clarke, Clem Cattini, Nic Simper ja Ray Neale. Muusikin lisäksi Sutch herätti myös hämmennystä Lontoon kunnallispolitiikassa ja toimi perustamansa Official Monster Raving Loony Partyn puheenjohtajana aina kuolemaansa asti 1999. Mainittakoon, että puolue jatkaa edelleen toimintaansa ja sillä on (ainakin ollut) useita kunnanvaltuutettuja.

JACK MARSHALL

Yhdysvaltalainen jazz-kitaristi Jack Marshall teki muutaman varsin pätevän sooloalbumin 50- ja 60-luvun taitteessa, mutta varsinaisena leipätyönään hän toimi sovittajana mm. Peggy Leen levytyksillä ja TV-sarjamusiikin säveltäjänä. Bernald Herrmannia ja Duane Eddyä näppärästi yhdistelevä ”Theme from the Musters” oli peräti Grammy-ehdokkaana 1964.

BARON DAEMON & THE VAMPIRES

Radio- ja televisiojuontaja Mike Pricen alter ego Baron Daemon viihdytti Syracusen paikallisen WNYS TV:n ”Late Movie Shown” isäntänä 1962-1967. Paronin ainoaksi musiikkijulkaisuksi jäi vuonna 1963 tehty single, ”Transylvania Twist/Ghost Guitars”, jolta kuuntelemme horror surf genreä edustavan B-puolen.

SCREAMING LORD SUTCH

Kauhurockin varhainen pioneeri Screaming Lord Sutch hätkähdytti 60-luvun yleisöä kirveitä, miekkoja, pääkalloja ja tekoverta sisältävillä keikoillaan. Levyt eivät juuri listoilla paistatelleet, mutta erinäisillä pr-tempauksilla Sutch pysyi visusti lehtien kansissa. Joe Meekin tuottama “She´s Fallen in Love With the Monster Man” julkaistiin marraskuussa 1964, ja huomionarvoista on, että kitaraa tuossa esityksessä soitti Meekin luottokitaristi Ritchie Blackmore, joka kuului myös The Savagesin keikkakokoonpanoon muutamaankin eriotteeseen 60-luvulla.

SCREAMIN´ JAY HAWKINS

Siinä missä Screaming Lord Sutch toimi Alice Cooperin esikuvana, niin yhdysvaltalainen rytmiblues laulaja ja pianisti Screamin´ Jay Hawkins (1929-2000) oli sitä Sutchille. Teatraalisesta esiintymisestään ja oopperamaisesta baritoniäänestään tunnetuksi tulleen Hawkinsin suurin hitti oli vuonna 1957 julkaistu ”I Put a Spell on You”. Kappaleen on levyttänyt myöhemmin mm. Nina Simone, CCR, Animals, Them, Carlos Santana, Nick Cave ja Jukka Kuoppamäki. Me kuitenkin valitsimme Hawkinsilta vuonna 1966 Englannissa äänitetyn varhaisen version ”Stone Crazystä”, jonka tämä voodoo-ylipappi virallisesti tuli levyttämään vasta 1969.

THE DEADLY ONES

Bluesiin, jazziin, rhythm and bluesiin ja rock and rolliin erikoistunut chicagolainen levy-yhtiö Vee-Jay Records julkaisi juuri ennen britti-invaasion ensimmäistä aaltoa 1964 horror surf -teemaisen ”The Deadly Ones : It´s Monster Surfing Time”. Matalan budjetin LP:n useimmat originaalikappaleet (mukaan luettuna kuunneltavaksi valittu nimikappale) ovat Joe Southin käsialaa ja itse levyllä soittava bändi koostuu harjaantuneista sessiomuusikoista.

THE TED TAYLOR FOUR

Brittiläisen pianisti/urkuri Ted Taylorin, pääasiassa instrumentaalimusiikkia esittänyt ryhmä ei varsinaisesti ollut mikään nuorisobändi, vaan soittajat koostuivat 50-luvun alusta asti toimineista muusikoista. Yhtyeen levytyskausi sijoittui vuosiin 1958-1962 ja leimallisin elementti TT4:n soundissa oli Taylorin soittamat Clavioline-urut, joita kuullaan myös joissain John Barry Sevenin alkutaipaleen levytyksissä. ”Cat´s Eyes” -kappaleessa (1961) pääsette tutustumaan tähän myöhemmin Joe Meekin hyödyntämään erikoiseen spookyyn urku-soundiin.

THE PRISONERS

80-luvun kovimman brittiläisen mod-bändin musiikissa sykki väkevänä 60-luvun psykedeelinen rock, mutta myös suoraviivaisempien garage rock -yhtyeiden perintö. Parhaiden mod-bändien tapaan The Prisonersin repertoaariin kuului niin ikään useita instrumentaaleja, joista teemamme sopii erinomaisesti ”Gravedigger” vuodelta 1986.

THE NILSMEN

Yhdysvaltalaisen Winston -savukemerkin promoamiseksi vuonna 1968 julkaistun ”Le Winston” -singlen tekijäksi nimetty The Nilsmen on takakannen mukaan koottu ruotsalaisista ammattimuusikoista, mutta eräs levykeräilijä kertoi, että asialla olisi olleet kuitenkin englantilaiset, kuten Alan Hawkshaw (urut). Mene ja tiedä, mutta kannessa elegantisti Winstonia tuprutteleva Brigitte Bardot lienee kuitenkin ollut mainoskampanjan pääasia.

DEEP PURPLE

Brittiläisen heavy rockin edelläkävijän, Deep Purplen, ensimmäinen albumi (Shades of Deep Purple) äänitettiin yhden viikonlopun aikana toukokuussa 1968 Pye Studiosissa, Lontoon Marble Archissa. Englannissa levyä ei juuri noteerattu, mutta Yhdysvalloissa se nousi albumilista sijalle 24. Musiikillisesti vielä epäyhtenäiseltä ja tyyliään hakevalta teokselta nappasimme mukaan sen avausraidan, näppärästi The Outlawsia ja Jimi Hendrixiä yhdistelevän vetävän instrumentaalin ”And the Address”.