INSTRO A GOGO OSA 75 (5. kausi)

Olemme kautta koko ohjelmasarjan kuunnelleet paljon 60-luvun kitaristeja, mutta tällä kertaa olemme omistaneet koko jakson pelkästään kitaristeille. Käsittelyyn valitsimme legendastatuksensa ansainneet Jeff Beckin, Big Jim Sullivanin ja Jimmy Pagen (herrat yllä kuvassa). Näiden suuruuksien lisäksi päätimme antaa tilaa myös kahdelle vähemmälle huomiolle jääneelle, mutta silti hyvin mielenkiintoiselle kitarankurittajalle: Ray Neale ja Terry Clemson. Mielenkiintoisten anekdoottien sekaan pyrimme penkomaan vähintään yhtä mielenkiintoisia musiikkinäytteitä näiden viiden miehen uran alkuvaiheilta 60-luvulta. Janne Örnbergin seurana vierailevana juontajana tällä kertaa jälleen Tuomas Levonmaa.

Big Jim Sullivan

Lähes pelkästään sessiosoittajana toiminut kitara-asiamies, jonka vaikutus oli kuitenkin tuotannon laajuuden ja hieman nuoremman polven tähtikitaristien (varsinkin Jimmy Page) mentorina toimimisen myötä valtaisa. Vuodesta 1961 pitkälle 70-luvulle saarivaltakunnan työllistetyimpiä kitaristeja: soitti mm. Billy Furyn, Adam Faithin, Helen Shapiron, Dave Berryn, Michael Coxin, Cilla Blackin, Shirley Basseyn, Johnny Hallidayn, Dusty Springfieldin, Georgie Famen, Del Shannonin, David Bowien, Serge Gainsbourgin, Frank Zappan, Tom Jonesin ja Nancy Sinatran (kuvassa Sullivanin kanssa) sessioissa. Oli mukana peräti 54:llä Englannin listaykköseksi nousseella kappaleella. 70-luvun lopulla siirtyi saksalaisen James Lastin big band orkesteriin liki 10:ksi vuodeksi. Myöhemmin tuotti ja teki musiikkia radiomainoksiin ja elokuviin, sekä toimi oman The Big Jim Sullivan Bandin johtajana. Kuoli 2012.

Jimmy Page

Ennen singahdustaan maailmanmaineeseen The Yardbirdsin ja Led Zeppelinin myötä, toimi em. Big Jim Sullivanin ohella yhtenä Englannin työllistetyimmistä sessiomuusikoista. On itse arvioinut tekemiensä sessioiden lukumäärän nousevan 2500-3000 kieppeille, sisältäen kaikkea mahdollista päivän pophiteistä aina elokuvamusiikkiin. Pyydettiin korvaamaan Eric Clapton Yardbirdsissä jo 1964, josta kuitenkin kieltäytyi. Samoin uudelleen 1965 Claptonin itsensä erottua, Page ehdotti tuolloin kuitenkin sijastaan Jeff Beckiä. Alettuaan saamaan ehdotuksia ns. hissimusiikin äänityssessioihin alkoi Page kuitenkin miettiä yhtyekuvioita uudelleen, ja Paul Samwell-Smithin lähdettyä Yardbirdsista otti Jimmy Page hoitaakseen yhtyeen basistintontin. Pian kuitenkin yhtyeen komppikitaristi Chris Dreja siirtyi bassoon, jolloin Yardbirdsillä oli soolokitaristipari Jimmy Page ja Jeff Beck keulillaan muutaman kuukauden ajan. Yardbirdsin kokoonpano alkoi kuitenkin pian hajoilla liitoksistaan, jäsenten putoillessa yhtyeestä yksi toisensa jälkeen kunnes enää Page oli jäljellä. Jäljellä olevat keikat tehtiin lopulta nimellä The New Yardbirds. Tästä yhtyeestä tuli lopulta Led Zeppelin.

Jeff Beck

Beck on yksi popmusiikin historian arvostetuimpia ja teknisesti taidokkaimpia kitaristeja. Beckin uran ensimmäinen tunnettu yhtye oli jo em. Yardbirds, jonka jälkeen ura on kulkenut lähes poikkeuksetta omissa nimissä, tai omaa nimeä kantaneissa yhtyeissä. Yardbirdsiä seuranneessa The Jeff Beck Groupissa muita tunnettuja jäseniä olivat laulaja Rod Stewart sekä tässä yhtyeessä bassoa soittanut mutta paremmin kitaristina tunnettu Ronnie Wood. Beckin erittäin runsaasti instrumentaalimusiikkia sisältänyt ura on kestänyt näihin päiviin asti, sisältäen myös lukuisia vierailuja toisten artistien levyillä.

Ray Neale

Ray Nealen tunnetuin meriitti lienee brittiläisen Shotgun-revivalyhtyeen kitaristilaulajana toimiminen 1970-luvun loppupuolelta kuolemaansa vuonna 2012 saakka. Neale aloitti kuten moni muukin, soittamalla lontoolaista näkemystä rhythm & bluesista ja popista à la Rolling Stones, The Yardbirds ja The Kinks koulupoikacombossa The Kingpins. Klassisesti muutaman vuoden kuluttua aikojen ja näkemysten muututtua psykedeelisemmiksi ja hipahtavammiksi muotoutui Kingpinsistä The Orange Seaweed, jonka musiikillinen anti tuntui kulkevan vankasti Penny Lanen kujilla. Tämänkin retkueen hajottua, elätti Nealea varsin mukavasti oma nimikkoryhmä The Ray Neale Band, jonka kanssa kierrettiin Afrikkaa ja Turkkia myöten. Tämän jälkeen seurasi pestiä Screaming Lord Sutchin Savagesissa (kuvassa Neale oikealla) (Sutch yhdistää käytännössä tavalla tai toisella kaikkia tämänkertaisia artistejamme), sekä Nealen pääyhtye, em. Shotgun.

Terry Clemson

Ray Nealen tavoin Terry Clemsonkin aloitti muusikon uransa 60-luvun alussa vahvasti bluespohjaisessa rock-yhtyeessä. Ko. Downliners Sect myös menestyi hyvin. Heidän versionsa Coastersin Little Egyptistä päätyi 1964 Ruotsin listaykköseksi syrjäyttäen itse Beatlesin. Downliners Sectin pantua pillit pussiin 1968, mies jatkoi palkkakitaristina mm. Motown-artisti Edwin Starrin Englannin kiertueella. Bluesilla aloittanut ja varsinkin Chessin artisteja ihaillut Clemson siirtyi sulavasti 60-luvun lopulla perinteisen rock and rollin pariin. Tällä tiellä Clemson on viihtynyt siitä lähtien ja tielle on osunut levytys- ja/tai säestyskeikkoja sellaisten artistien kuin Chuck Berry, Bo Diddley ja Gene Vincent (kuvassa Clemson vasemmalla) kanssa. Myös bändikuvioissa miestä on näkynyt mm. sellaisissa ryhmittymissä kuin The Houseshakers, The Hellraisers, Johnny & The Hurricanes sekä vuodesta 1986 toiminut TT's. Suomessa mies vieraili viimeksi The Wild Angelsin riveissä kesäkuussa 2017.

THE KREW KATS

Vuonna 1959 Vince Taylorin Playboysista Marty Wilden Wild Catsiin siirtyneet basisti Brian Locking ja rumpali Brian Bennett sekä kitaristit Big Jim Sullivan ja Tony Belcher levyttivät myös itsenäisenä ryhmänä tuolloin muodikkaita sähkökitarainstrumentaaleja. Tuolloin levyn etikettiin merkattiin The Krew Kats, kuten valitsemassamme Sullivanin säveltämässä ”Peak Hourissa” 1961. Yhtye hajosikin pian tuon julkaisun jälkeen Brianien saatua pestit The Shadowsista ja Sullivanin siirryttyä sessiomuusikoksi.

SIMON SCOTT & THE LEROYS

Simon Scott -nimisen englantilaisen laulajan levytysura pitää sisällään vain kaksi vuonna 1964 levytettyä singleä, joista kumpikaan ei yltänyt edes listasijoitukseen, ja urakin loppui jo seuraavana vuotena. Tämä ei silti tarkoita, etteikö hepulla olisi avuja ollut, mutta kovasti vanhahtavan 50-lukuisen rock and rollin esittäminen kuumimpana mod-kautena ei nostattanut Scottia kirkkaimpaan parrasvaloon. Ensimmäisen singlen A-puolen rehvakkaasti rullaavan ”Move It Babyn” muistettavasta kitarariffittelystä vastasi tunnistettavasti Big Jim Sullivan, ja siksi valitsimmekin sen kuunneltavaksi.

THE LONDON ALL STARS

Studiomuusikoista koostunut The London All Star soitti useiden ranskalaisien artistien, kuten Eddy Mitchellin ja Johnny Hallydayn levyillä 60-luvulla. All Starsien 1965 julkaistulta, pelkästään instrumentaaleja sisältäneeltä, pitkäsoitolta nappasimme mukaan heidän tulkintansa mod jazz -klassikosta ”Comin´ Home Baby”. LP:n julkaisun aikaan kokoonpanon kitaristina toimi Jimmy Page, ja sen kyllä tunnistaa viimeistään soolon aikana.

THE YARDBIRDS

1963 perustettu The Yardbirds kuului 60-luvun alussa Englannin nuorisoa ravistelleen blues boomin kärkiyhtyeisiin. Hiljalleen kohti popimpaa linjaa liukuminen sai lopulta Eric Claptonin eroamaan bändistä loppuvuodesta 1965, sillä tämä olisi halunnut pitää kiinni blues-linjasta. Clapton paikattiin nopeasti Jeff Beckillä ja tämä puolestaan Jimmy Pagella jo seuraava vuonna. Hetken aikaa Beck ja Page ehtivät silti olla samaan aikaan yhtyeessä, kuten Michelangelo Antonionin ”Blow Up” -elokuvan klubikohtauksesta käy ilmi. Kitaristikaksikko soitti yhdessä myös yhdellä singlellä, josta valitsimme näytteeksi A-puolen ”Happenings Ten Years Ago”. Kappale löytyy myös ”Roger the Engineer” -albumin uudelleenjulkaistuista painoksista bonuksena.

JEFF BECK

Erottuaan Yardbirdsistä Jeff Beck perusti omaa nimeään kantaneen The Jeff Beck Groupin, jonka laulajaksi hän värväsi Rod ”Rod the Mod” Stewartin, basistiksi Jet Harrisin (jonka pian korvasi Ronnie Wood) ja rumpaliksi useimman kokeilun jälkeen lopulta Mick Wallerin. Jeff Beckin marraskuussa 1968 levyttämä instrumentaalirockversio vuoden 1967 euroviisuvoittokappaleesta ”Love Is Blue” nousi puolestaan Englannin singlelistan sijalle 23. Tuo singlen A-puoli ei kuitenkaan ollut The Jeff Beck Groupin levytys, vaan soolonumero sessiomiesten soittaessa taustalla.

THE KINGPINS

Vuodesta 1965 vuoteen 1968 koossa ollut etelälontoolainen rock-yhtye The Kingpins varsin suosittu paikallisilla klubeilla ja pääsi levyttämäänkin, mutta suosio listoilla ja suurilla areenoilla jäi silti saavuttamatta. Valitsimme yhtyeeltä malliksi heidän ensilevytyksensä, joka on varsin toimiva cover Yardbirdsin hittikappaleesta ”For Your Love” (1965).

DOWNLINERS SECT

Ensimmäiseen otteeseen vuosina 1963-1968 koossa ollut bluespohjainen rock-yhtye Downliners Sect kuului siihen samaan blues boomin synnyttämien englantilaisten yhtyeiden ryhmään kuin Rolling Stones, Animals, Yardbirds jne. Perinteisemmän bluespoljennon sijaan me valitsimme yhtyeeltä psykedeelisen rockin sävyjä hyödyntävän version Perry Comon 50-luvun hitti-iskelmästä ”Glendora” (1966).

GENE VINCENT & THE HOUSESHAKERS

1969 perustettu ja vuoteen 1972 toiminnassa ollut lontoolainen The Houseshakers esitti tuolloin muodikkaan progen ja psykedeelisen bluesin sijaan suoralinjaista 50-luvun rock and rollia - toki 60-luvun soundeilla. Yhtye tuli tunnetuksi toimittuaan Euroopassa vierailleitten rockin pioneerien säestäjänä. Houseshakers oli myös mukana vain muutamaa kuukautta ennen Gene Vincentin kuolemaa 1971 taltioidussa BBC:n radiolähetyksessä. Yksi tuolloin esitetyistä kappaleista oli rajusti eteenpäin puskeva versio Hank Snown countryklassikosta ”I´m Moving On”.