INSTRO A GOGO OSA 79 (6. kausi)

Tällä kertaa luomme katsauksen menneeseen ja tutkailemme mitä olemmekaan soitelleet kaksi ja puolivuotisen historiamme aikana. On siis IAGG:n TOP TEN-listauksen aika, eli listaamme showmme 10 soitetuinta artistia/bändiä, ja jännityksen vuoksi 10. sijalta kohti ykköstä. Mitään suuria muutoksia edellisen kevään listaan (osa 58) ei ole tapahtunut, vaikka kaksi uutta tulokasta onkin murtautunut TOP TENiin: The Renegades ja Ennio Morricone. Tästä huolimatta pyrimme pitämään meiningin mielenkiintoisena ja tarjoamme vanhoilta tutuilta yllättäviä ja vähemmän kuultuja kappalevalintoja - onpa mukaan saatu myös yksi ennen julkaisematon kappalekin. Vakituisen show-isännän, Janne Örnbergin parina jatkaa vielä tämän ohjelman ajan Heli Jauhiainen.

Coloradosta lähtöisin olleen The Astronautsin 1962 levytetty ensisingle sisälsi vielä laulettua rockabillyä, mutta seuraavana vuonna RCAn kanssa solmitun levytyssopimuksen, sekä tuottaja/säveltäjä Lee Hazlewoodin varusteltua suojattinsa Fenderin Jazzmastereilla ja Jaguareilla, sekä asiaankuuluvilla jousikaiuilla yhtye otti kärkipaikan uudenlaisen soundin, jota myöhemmin tultiin myös surfiksi kutsumaan, jalostamisessa. Yhteistyössä Hazlewoodin kanssa syntyi sarja suurenmoisia surf-klassikoita: Baja, Movin´, Kuk, The Hearse jne. Seuraavana vuonna britti-invaasion tehtyä kitarainstrumentaalit vanhanaikaisiksi lähes yhdessä yössä myös Astronauts siirtyi nopeasti laulupainotteiseen ohjelmistoon. Vaikka yhtyeen suosio kotimaassa ei koskaan levinnyt juuri Kalifornian osavaltiota pitemmälle, niin elekin hullaannuttamassa Japanissa yhtyeen albumeista viisi ja singleistä kolme nousi top ten -myyntilistalle. Astronauts lopetti toimintansa 1968 palaamatta, kolmea yksittäistä keikkaa lukuun ottamatta, estradeille.

1950-luvulla Etelä-Kaliforniassa keikkailun aloittanut, ja yhä jatkava, Dick Dale sai inspiraation uudelle kitaratyylilleen oikeasti lainelautailusta, jota mies vakavissaan harrasti. Rockabilly ja mm. The Venturesin edustama instru-rock olivat 50- ja 60-luvun taitteen peruskamaa Kalifornian teinihipoissa. Surffaus muodosti toisen aktiivisen alakulttuurin ja näiden kahden maailman yhdistäminen oli Dalen missio. Maineikkaan Fender-kitaratehtaan omistaja Leo Fender oli Dalen ystävä ja hän rakensi kitaristin toiveiden mukaisia laitteita keikoille koekäyttöön. Dale innostui sähköuruissa yleisesti käytetystä jousikaikulaitteesta, joka toi instrumentin ääneen kostean läiskähtävän soinnin. Tuo oli juuri se soundi, jota hän etsi. Kun aggressiivisesti ja konekiväärimäisellä nopeudella näppäiltyä kitaraa ajoi kaiun läpi tehokkaaseen vahvistimeen, syntyvä vaikutelma oli äänellinen vastine surffaukselle. Dick Dale & the Del-Tonesin keikoilla hengailleet lainelautailijat ymmärsivät heti mistä on kysymys.

Uusi tulokas IAGG:n TOP TENiin on vuonna 1928 Roomassa syntynyt Ennio Morricone. Edelleen aktiivinen Morricone on ehtinyt jättää musiikillisen puumerkkinsä liki 500 elokuvaan. Hänen läpimurtonsa tapahtui vuonna 1964 Sergio Leonen ohjaamassa ”Kourallinen dollareita”, jota seurasi useita samalla metodilla tehtyjä lännenfilmejä. Näissä elokuvissa Morricone loi tunnelmia mm. huuliharpulla, Fenderin sähkökitaralla, haikeilla vihellyksillä, juutalaisharpulla, yksinäisillä naisäänillä sekä miehisillä murahteluilla. Resepti toimi kerrassaan upeasti, ja lopputulos oli kaukana hollywoodilaisesta, usein klassisesta musiikista vaikutteita ottaneesta scoremusiikista. Vaikka Morricone tunnetaan kenties parhaiten lännenfilmien musiikista, hänen elokuvistaan vain kolmisenkymmentä on westernejä. Enimmäkseen Morriconen musiikki on säestänyt draamaelokuvia, komedioita, jännäreitä, kauhufilmejä, sekä dokumentteja, eikä televisiollekaan säveltäminen ole ollut hänelle vierasta. 2007 elämäntyöstään Oscarilla palkittu Morricone on työskennellyt monien maineikkaiden ohjaajien, kuten mm. Brian de Palman, Bernardo Bertoluccin, Pier Paolo Pasolinin, Don Siegelin ja Ettore Scolan kanssa. Marraskuussa 2016 Morricone esiintyi yhdessä 200-henkisen sinfoniaorkesterinsa kanssa Hartwall-areenalla.

Ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien soittolistamme ykköseksi vakiintunut The Ventures legendaarisessa line-upissaan vuonna 1965: Don Wilson (komppikitara), Bob Bogle (basso), Mel Taylor (rummut), ja Nokie Edwards (soolokitara). Studiossa yhtyettä täydensi läpi 60-luvun usein joukko Wrecking Crew -sessioryhmän jäseniä, kuten mm. Hal Blaine, Leon Russell ja varsinkin Billy Strange ennen Edwardsin liittymistä Venturesin vakiojäseneksi 1962. Alkuperäiset jäsenet Bogle ja Wilson perustivat yhtyeen lukioaikoinaan kotikaupungissaan Tacomassa Washingtonin osavaltiossa. Taylor oli aloittanut ammattiuransa Boris Pickettin ja Herb Alpertin bändeissä. Edwards oli puolestaan ansainnut kannuksensa Buck Owensin Buckaroosin riveissä sekä yhden instrumentaalisinglen julkaisseessa The Marksmenissä. Ventures on kautta aikain eniten levyjä myynyt instrumentaaliyhtye.

THE SPOTNICKS

Ruotsin vientituote numero 1 levyrintamalla 60-luvun alkupuolella - eikä ihme, sillä The Spotnicksin managerina hääri Stig Anderson, sama mies joka osaltaan tuli myöhemmin nostamaan ABBAn maailmanlaajuiseen suosioon. Spotnicksin levyt nousivat listoille ympäri Eurooppaa, mutta myös mm. Australiassa ja Japanissa, jossa suosio oli suorastaan ilmiömäistä - pelkästään ”Karelia” -singleä myytiin maassa liki miljoona kappaletta vuonna 1966. Spotnicksilta valitsimme tällä kertaa kuunteluun vaihteeksi laulettua materiaalia; kaunis popballadi ”I´ve Lost You” vuodelta 1965 on yhtyeen komppikitaristin ja pääasiallisen laulajan Bob Landerin sävellys. Mielenkiintoista kappaleessa on myös se, että liidikitaristi Bo Winberg soittaa tunnistettavan sähkökitaransa sijaan akustista.

THE ASTRONAUTS

The Stormtroupers -nimisenä lukiopoikien rockabilly-bändinä Coloradossa 1956 aloittanut The Astronauts lukeutuu kiistattomasti surfbändien kirkkaimpaan kärkeen, emmekä yhtään ihmetelleet heidän sijoitustaan IAGG:n top teniin. Rollari-kuumeessa 1965 levytetyssä laulukappaleessa ”Tomorrow´s Gonna Be Another Day” yhtye oli jo siirtynyt aimo harppauksen raskaasti jousikaiutetuista surf-instrumentaaleista kohti ajanhengen mukaista soundia. Seuraavana vuonna The Monkees teki oman versionsa kappaleesta.

LINK WRAY & HIS RAY MEN

Linksteriltä ennenjulkaisematon kappale ”Son of Rumble”. Kappale on äänitetty samassa sessiossa ”Rumble” -kappaleen kanssa 1958, mutta se jäi jostain syystä aikoinaan julkaisematta. Black Keys-duosta tutun Dan Auerbachin Eye Sound -levymerkki julkaisee kappaleen huhtikuussa tasan 60 vuotta äänityksen jälkeen, vinyylisinglenä tietenkin.

DICK DALE & THE DEL-TONES

Soittolistoja tutkittuamme havaitsimme, että Dick Dalelta ei ole kuunneltu yhtään laulukappaletta. Vaikka Dale on muodostanut maineensa nimenomaan virtuoosimaisena ja aggressiivisena kitaristina, löytyy hänen tuotannostaan myös laulettua materiaalia. Tämän takia valitsimmekin näytteen surf-kitarakuninkaan laululahjat esiintuovan ”Jessie Pearl” -nimisen rokin vuodelta 1960.

THE CHARADES

80-luvun puolivälissä perustetun The Charadesin soundimaailmaa on alusta asti elävöittänyt japanilaisen rautalangan, eli elekin elementit. Tätä seikkaa alleviivataksemme valitsimme yhtyeen tällä viikolla ilmestyvältä uutuuslevyltä juurikin eleki-kappaleen. Akiko Nakamuran suuri listahitti ”Nigiirono-Mizuumi” vuodelta 1968 kääntyy Charadesin käsittelyssä sulavasti instrumentaaliksi.

ENNIO MORRICONE

Ennio Morriconen musiikkia olemme soittaneet jokaisella tuotantokaudella ja jo edellisen TOP TEN -listauksen aikana tämä edelleen aktiivinen scoremusiikin kuningas oli kärkikymmenikön kannoilla. Tunnetuimpien spagettiwesternteemojen sijaan valitsimme vuonna 1969 valmistuneen italialaisen draamaelokuvan ”La donna invisibile” soundtrackiltä ”La Moda” -nimisen kappaleen.

THE RENEGADES

Neljännelle sijalle luikahti kuin yllättäen suomalaisten vävypojat, The Renegades Birminghamista. Renareita on soitettu muutamaan kertaan eri tuotantokausilla, mutta 5.kauden Renegades Special Show nostatti bändin sijoitusta kertarykäisyllä. Tuolloin ajanpuutteen takia yhtyeen 60-luvun loppupuolen tuotanto jäi liki kokonaan käymättä läpi, joten asia korjataan nyt. Italiassa 1970 levytetty ”Glittering Lights” ei ihan jokaiselta best of -kokoelmalta löydy…

THE SHADOWS

Viime kauden kovana kakkosena listallamme paistatellut The Shadows putosi sijaa alemmaksi, mutta lukuisilla soittokerroilla sijoitus kärkikolmikossa on edelleen vahva - 13 soittokertaa. Shadowsin alkupään tuotanto on monille varmasti niin tuttua, että valitsimme esitettäväksi vuonna 1970 julkaistulta ja parhaimmillaan Englannin albumilistan 30. sijalle kohonneelta ”The Shades of Rockilta” instrumentaalitulkinnan Willie Dixonin vanhasta sotaratsusta ”My Babe”. Tässä vaiheessa urkuri/pianisti Alan Hawkshaw oli korvannut 1968 ryhmästä poisjääneen (mutta 1973 palanneen) komppikitaristin Bruce Welshin.

JOHN BARRY

Peräti viisi Oscar-palkintoa voittaneelta John Barryltä (1933-2011) valitsimme kuunneltavaksi 1966-1968 välillä pyörineen TV-sarjan ”Vendetta” teemakappaleen. Sarjassa italialaisen näyttelijän, Stelio Candellin esittämä Danny Scipio käy omaa yksityistä sotaa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan välimerellisissä maisemissa.

THE VENTURES

Ei liene yllätys, että TOP TENin ykkösenä jatkaa edelleen ylivoimaisena The Ventures peräti 28:lla soittokerralla. Jotain asialle silti tarvitsee tehdä, sillä tämä on jo 79. show ja Venturesia on soitettu siis ainoastaan 28:ssa osassa. Venturesin vuonna 1973 julkaistu ”Skylab” hyödyntää brittiläisen The Tornadosin avaruusaiheista vuoden 1962 hittikappaletta ”Telstar” niin peittelemättä, että sen voi katsoa olevan enemmänkin cover. Tai ei ehkä sittenkään, sillä ”Skylabin” alkuperäinen esittäjä, Moog-pioneeri Jean-Jacques Perrey, lukeutui puolestaan ”Telstarin” säveltäjän Joe Meekin esikuviin. Kumpi siis oli ensin, muna vai kana?