INSTRO A GOGO OSA 89 (6. kausi)

Kesähelteiden yllättäessä jo toukokuussa, päätimme hylätä kuuman studion ja lähteä kaupungille kruisailemaan, ja äänittää tämänkertaisen showmme ulkona… sisällä autossa. Teemana on siis arvatenkin Instro a Go Go Radion Cruising Show ja musiikki matkaan on valittu tietenkin sen mukaan. Autoiluaiheisen ohjelman puitteissa ehdimme kuminpolton ohessa analysoimaan cruising-elokuvien aateliaan ja populaarielokuvien suunnannäyttäjiin lukeutuvaa American Graffitia. Vuosimallia 1951 olevan Chervoletin ratin takana Jussi Rouhiainen alias DJ Farmer John ja apumiehenpenkillä kelanauhureineen ja mikrofoneineen Janne Örnberg, mutta takapenkillä on vielä tilaa, joten tervetuloa kyytiin.

Tammikuussa vuonna 1973 San Franciscossa esitettiin ennakkonäytöksessä halvalla tehty nuoriso-elokuva, johon sen tuottanut yhtiö Universal Pictures ei juurikaan uskonut. Elokuva kertoi vuodesta 1962, loppukesän illasta uinuvassa kalifornialaisessa pikkukaupungissa, kesän vaihtuessa syksyksi, ja siinä soi musiikki lähes taukoamatta. Elokuvan oli ohjannut nuori ja tuntematon, alle kolmekymppinen George Lucas. Elokuvayhtiö piti elokuvaa julkaisukelvottomana, mutta siitä tuli eräs kaikkien aikojen tuottoisimmista elokuvista. Elokuva oli American Graffiti, ja tuo pienimuotoinen ja halvalla tehty elokuva oli monessa mielessä vallankumouksellinen. Se kantaa mukanaan kulttuurista kuvastoa ja historiaa, ajan ääntä, suurta amerikkalaista tarinaa. Elokuvakriitikot, yleisö ja musiikkijournalistit näkivät ja kuulivat elokuvassa kokonaisen aikakauden, maailman joka ei enää palaa, musiikin jollaista ei enää tehdä, ajan joka on iäksi mennyt. Viattomuuden ja toiveikkuuden ajan, jonka Vietnamin sota ja Kennedyn murha lopullisesti synkistivät. American Graffiti oli todellakin enemmän kuin pelkkä elokuva. Suomessa elokuvaa esitettiin nimellä Svengijengi 62, ja tuo nimi antoi selvästikin liian kepeän vaikutelman elokuvasta. American Graffitissa on todellakin kyse paljon syvemmistä asioista kuin svengailevasta nuorisojengistä kruisailemassa ympäriinsä. Elokuva on tarkkanäköinen psykologinen kuvaus aikuistumisesta, elämän suunnan etsimisestä, päätösten tekemisestä. Lähteäkö vai jäädä? Ollako vai eikö olla? Tehdä vai jättää tekemättä?

American Graffitin kuvauspaikan kunnioitusta herättävin persoona oli elokuvassa esiintyvä Wolfman Jack, oikealta nimeltään Robert Smith (kuvassa vasemmalla). Wolfman Jack oli aloittanut lähetyksensä Lousianassa, mutta siirtyi 1964 viranomaisten ulottumattomiin Meksikoon, josta jatkoi Pohjois-Amerikan pommittamista 250 000 watin signaalivoimakkuudella. Tämän lainsuojattoman radiopersoonan kasvot paljastuivat ensikertaa suurimmalle osalle kuulijoita vasta American Graffitin myötä. Wolfman Jack oli aluksi epäröinyt esiintymistä elokuvassa, sillä pelkäsi imagoaan verhoavan mystiikan haihtuvan naaman paljastumisen myötä, mutta Lucasin lohkaisema 3000 dollarin palkkio plus 1% elokuvan mahdollisesta tuotosta saivat miehen lopulta paljastamaan kasvonsa suurelle yleisölle. Eikä pelkästään paljastamaan kasvojaan, vaan hän näytteli elokuvassa keskeistä osaa, sillä juuri hänen radio-ohjelmansa musiikki ja välispiikit kuljettivat elokuvaa kohtauksesta toiseen. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta, kun popmusiikista koostetulle soundtrackille annettiin keskeinen rooli elokuvassa. Keksintöä hyödynsivät myöhemmin ansiokkaasti mm. Quentin Tarantino ja Coen veljekset. Äänileikkaus vei kuitenkin aikaa liki viisi viikkoa, sillä Lucas ei halunut vain soittaa kappaleita taustalla vaan halusi sen kuulostavan siltä kuin se kuuluisi elokuvan kohtauksien ehdoilla liikuntasalin äänentoistosta, autoradiosta tai kannettavasta transistoriradiosta.

American Graffitin 28 päivää kestäneet kuvaukset alkoivat 28.6.1972. Suurin osa kruisailukohtauksista purkitettiin San Rafaelissa, jonka pääkatujen ilme oli pysynyt pitkälti samana kuin 10 vuotta sitten. Etsiessään sopivia autoja Lucas oli laittanut lähiseudun lehtiin ilmoituksia, joissa luvattiin 20 dollarin palkkio päivässä siitä, että he ajelisivat ennen vuotta 1962 valmistetuilla autoillaan kuvauksissa. Tällaisella ilmoituksella löytyi myös John Milnerin (Paul Le Mat) vuoden 1932 Ford, jossa madallettu katto. Auto oli tuolloin jo melko ajettu, mutta Lucas vanhana hot rod -harrastajana rakastui ensisilmäyksellä, joten auto korjattiin, siistittiin ja maalattiin keltaiseksi - elokuvahistorian yksi legendaarisimmista menopeleistä oli syntynyt.

Lucas oli päättänyt käyttää ainoastaan nuoria näyttelijöitä, jotka olisivat uskottavia näytellessään aikuisuuden kynnyksellä olevien hahmoja. Näistä monet loivat pitkän ja vaikuttavan uran, kuten Richard Dreyfuss ja Ron Howard. Harrison Ford oli puolestaan lähellä kieltäytyä Bob Falfan roolista, sillä työstä maksettiin vain alle puolet hänen silloisista tienesteistään puuseppänä. Ford oli näytellyt 60-luvun puolivälistä lähtien pienissä TV- ja elokuvarooleissa, mutta kun näyttelijän ura ei ottanut tulta, hän opiskeli itsekseen puusepäksi. Ford kehittyi ammatissaan jopa niin hyväksi, että hänet opittiin tuntemaan ”tähtien puuseppänä”. Ford suostui lopulta pienen lisäpalkkion myötä rooliin, mutta ei silti suostunut leikkaamaan parin viikon kuvauksien varten jenkkisiiliä, joten Lucas sulloi hänen hiuksensa stetsoniin.

THE BOBBY FULLER FOUR

Texasilainen Bobby Fuller aloitti uransa toisen texasilaisen muusikon, Buddy Hollyn innoittamana 16-vuotiaana 1958. Hieman myöhemmin hän perusti legendaarisen The Fanaticsin, jossa toimi laulajana ja kitaristina. 1964 solmimansa levytyssopimuksen Bob Keanen luotsaaman Del-Fi Recordsin alamerkin Mustangsin myötä seurasi muutto Los Angelesiin ja yhtyeen nimi muuttui muotoon The Bobby Fuller Four, basistina toimineen pikkuveljen Randyn ja toisen kitaristin Jim Reesen nurinoista huolimatta. Ensimmäinen Mustangs-single julkaistiin tosin nimellä The Shindigs ABC -televisiokanavan uuden musiikkiohjelman - ”Shindig!” - mainostamiseksi tammikuussa 1965. Instrumentaalisinglen A-puolen kappaleessa ”Wolfman” kuultiin itsensä Wolfman Jackin ärinää ja ulvontaa. Fuller ehti juuri päästä suuren läpimurron kynnykselle keväällä 1966 ”I Fought the Lawin” noustessa valtakunnalliseksi top ten -hitiksi, kunnes kohtalo puuttui peliin. Saman vuoden heinäkuussa Fuller löydettiin kuolleena (bensalla valeltuna) autostaan eräältä hollywoodilaiselta parkkipaikalta -mystinen murha on edelleen ratkaisematta.

THE WINNERS

60-luvulla surfin aallonharjalla monet sessiomiehet tehtailivat kiivaaseen tahtiin erilaisia surf- ja sen alagenreen kuuluvia hot rod -levyjä. Yksi tällaisista oli Wreckin Crew -studioryhmäänkin kuuluneen kitaristi/basisti Jerry Colen (Yhdysvaltain historian eniten levyttäneen sessiomiehen) The Winners, jolta valitsimme kuminpolttokappaleen ”Cops and Rodders” vuodelta 1964.

THE SURFIN´ GORILLAS

The Surfin´ Gorillas perustettiin 1996 Tukholmassa erästä tapahtumaa varten, johon tarvittiin nopealla varoitusajalla bändi. Kukaan yhtyeen jäsenistä ei ollut tätä ennen soittanut yhdessä, joten he valitsivat settiin kaikille ennestään tuttuja surf-, garage- ja rock and roll -kappaleita. Tästä syntyi yhtyeen linja, joka on pysynyt ennallaan tähän päivään asti. Nykyisin Surfin´ Gorillasin alkuperäisryhmästä mukana on enää laulaja-kitaristi-saksofonisti Clive Osborne (mm. alkuperäinen The Blue Catsin fonisti), joka muutti yhtyeen kotikaupungin Tukholmasta Lontooseen. Surffaavilta gorilloilta valitsimme alkuperäisen soolokitaristin, Per Thorsellin säveltämän kiihdytyskisoihin sijoittuvan instrumentaalin ”Ramcharger” vuodelta 1998.

DEL SHANNON

Asiaan vihkytymättömät laskevat usein michiganilaisen Del Shannonin virheellisesti 60-luvun alun kansikuvapoikapoppareiden sarjaan, vaikka toisin kuin nämä tuottajasetien marionetit, Shannon oli ensisinglensä ”Runawayn” aikaan 1961 jo aikuinen armeijankin käynyt mies, jolla oli kertynyt jo 50-luvulta lähtien esiintymiskokemusta. Lisäksi hän sävelsi suurimman osan kappaleistaan ja soitti myös kitara-osuudet levytyksissään. Edellä mainittu ensisingle oli ykköshitti niin Yhdysvalloissa kuin Englannissa. Hittiputki kääntyi kuitenkin laskuun 60-luvun puolivälin jälkeen. 80-luvulla Shannon teki paluun listoille, mutta henkilökohtaiset ongelmat ajoivat artistin tekemään itsemurhan 1990.

THE BEACH BOYS

Brian Wilsonin säveltämä ja yhdessä radiopersoona Roger Christianin kanssa sanoittama kiihdytyskilpailusta kertova ”Shut Down” julkaistiin singlelistan kolmanneksi singahtaneen ”Surfin´ U.S.A.” -hitin B-puolena maaliskuussa 1963. Singlen kappaleet löytyy myös samassa kuussa julkaistulta, järjestyksessä toiselta Beach Boys -albumilta ”Surfin´ U.S.A.”. Kyseinen albumi oli bändin lopullinen läpimurto, jolla he nousivat valtakunnallisen albumilistan 2. sijalle ja samalla maansa ykkösketjuun. Levy menestyi myös Englannissa, mutta vasta vuonna 1965, jolloin se kipusi sijalle 17.

BOOKER T. & THE M.G.´s

Multi-instrumentalisti Booker T. Jonesin The M.G´s -yhtye toimi legendaarisen memphisiläisen Stax Recordsin house bandinä, jonka soittoa voi kuulla lukuisten southern soul -artistien levyillä: Wilson Pickett, Otis Redding, Bill Withers, Sam & Dave, Carla Thomas, Rufus Thomas, Johnnie Taylor jne. Yhtye ei kuitenkaan ollut pelkkä studiobändi vaan vaikutti suuresti soul-musiikin kehittymiseen 60-luvulla. Myös omia hittibiisejä löytyy, kuten heidän varhaiselta aikakaudeltaan mukaan show´hun napattu, ”American Graffitistakin” tuttu, ”Green Onions” vuodelta 1962.

LOUIS JORDAN

Huikean monipuolisen uran orkesterinjohtajana, säveltäjänä, saksofonistina, pianistina, laulajana ja jopa näyttelijänä tehnyt Louis Jordan aloitti uransa 30-luvun alussa big bandissä. Jordan oli hyvin innovatiivinen muusikko, joka toimi merkittävänä jump bluesin, jazzin, boogie wookien sekä rhythm and bluesin kehittäjänä - lisäksi monet keskeiset rock and roll -pioneerit, kuten mm. Chuck Berry, ovat nimenneet Jordanin suureksi innoittajakseen. Hänen orkesterinsa toimi myös sähköisten soittimien pioneerina, sillä se käytti jo 40-luvulta alkaen sähkökitaroita ja urkuja. Vielä 60-luvun lopulla Jordan osoitti olevansa ajan tasalla musiikkitrendeistä levyttämällä 1968 samana vuonna ensi-iltaan tulleen Steve McQueenin tähdittämän hittielokuvan ”Bullitt” teemakappaleen.

SCOTTY BAKER

Australialainen laulaja/lauluntekijä Scotty Baker tuo kovasti mieleen legendaariset rokkaavat kantrimiehet, kuten Johnny Cashin ja Marty Robbinsin, mutta samaan hengenvetoon myös Little Richardin kaltaiset screamerit. Alkuvuodesta ilmestyneeltä ”Lady Killer” -albumilta nappasimme mukaan useampiakin cruisailijoita ärsyttävistä tiessä olevista hidastetöyssyistä kertovan ”Bump Stops”.