INSTRO A GOGO OSA 97 (7. kausi)

Tällä kertaa teemana on Rikoksen hehku, ja sukellamme kovaksikeitettyjen rikoselokuvien maailmaan, aikaan 1960-luvulle ja 70-luvun alkuun, aikaan jolloin miehet olivat vielä rautaa. Janne Örnbergin kanssa rikollisen tiukkaa showta juontamassa on jo edellisiltä kausilta tuttu Tuomas Levonmaa, joka on aiemminkin toiminut toimituksemme luottopakkina elokuva-aiheisissa jaksoissa.

Kaikkien kolmen valitsemamme rikosklassikon (Tappajat, Punainen ympyrä ja Kummisetä) päähenkilöt ovat miehiä, jotka ovat valinneet elämän, jossa kuolema on jatkuvasti läsnä ja heidän liikkeelle paneva voima on raha. Ahneesti yltäkylläisyyttä tavoitellessaan heitä seuraa kuitenkin yksinäisyyden katkera varjo.

  1. John Williams : The Killers Main Title
  2. Johnny “Hammond” Smith : The 'In' Crowd
  3. Eric Demarsan : Le Cercle Rouge
  4. Nino Rota : The Godfather Waltz
  5. Erik Satie : Gnossienne No.1

Vuonna 1964 valmistunut ”Tappajat (The Killers) on ohjaaja Don Siegelin vapaa sovitus Ernest Hemingwayn samannimisestä novellista. Alkuperäisestä novellista ja Robert Siobmakin 40-luvulla ohjaamasta film noir -sovituksesta poiketen Siegel siirsi näkökulman itse tappajiin, joita Hemingway että Siobmak käytti ainoastaan murhaan päättyvän loppuratkaisun toimeenpanijoina. Siegelin elokuva alkaa palkkamurhalla, jossa Lee Marvinin ja Clu Gulagerin (kuvassa) esittämät väkivallan ammattilaiset Charlie ja Lee ampuvat kyselemättä John Cassavetesin esittämän entisen kilpa-ajajan Johnny Northin. Keikka muiden joukossa, mutta keikan helppous ja tavallista suurempi palkkio saavat Marvinin mietteliääksi. Niinpä kaksikko päättää tapojensa vastaisesti tutkia hieman taustoja. Kuten arvella saattaa, taustalta paljastuu suuri summa rahaa, ammattigangstereita ja totta kai petollinen nainen. Takautumista paljastuu, että tämä alussa tapettu hyväuskoinen kilpa-ajaja koukutettiin aistillisen kauniin Angie Dickinsonin esittämän Sheilan ja tämän gangsteripoikaystävän Jack Browningin toimesta keikkakuskiksi kieroon ryöstöön, mutta kuka kolmikosta lopulta korjasi potin (tuota gangsteria muuten esitti Ronald Reagan ennen siirtymistään poliittiselle uralle, joka johti lopulta presidentteyteen saakka). Surullista ja kirpeää taustatarinaa enemmän elokuvan päätoimijoiksi nousevat siis ryöstösaalista jäljittävät Marvin ja Gulager, jotka varastavat jäätävällä cooliudellaan katsojan huomion jokaisessa kohtauksessaan.

Amerikan Yhdysvalloista siirrymme Ranskaan. Tosin henkisen ilmaston puolesta pysytään jossakin määrin edelleen Amerikoissa, sillä käsittelyyn ottamamme ”Punaisen ympyrän” (Le Cercle Rouge) ohjaaja Jean-Pierre Melville pyrki rikosfilmeillään toisintamaan amerikkalaista film noir -kuvastoa. Vuonna 1970 ensi-iltansa saanut menestyselokuva alkaa alkutekstien mukaan lainauksella Buddhalta, joka vapaasti suomentaen kuuluu: “Vaikka ihmiset kulkevat eri teitä tietämättä toisistaan, määrättynä päivänä he kohtaavat punaisessa ympyrässä.” Tiettävästi aforismi on kuitenkin Melvillen oma aivoitus, mutta jossakin määrin elokuvan teemaan nivoutuva, kohtaavathan siinä erilaiset ihmiskohtalot, ja rikoselokuvasta kun on kyse, niin puhutaan tietysti lain molemmilla puolilla operoivista ihmisryhmistä - kolmesta ryöstöä valmistelevasta rikollisesta (Alain Delon, Yves Montand ja Gian Maria Volonte) sekä heitä jahtaavasta poliisista (Andre Bourvil) joukkoineen. Yksinkertaista juonta tärkeämmäksi nousee kuitenkin vähäisellä dialogilla ja kameratyöskentelyllä aikaansaatu tunnelma, jossa tulee voimakkaasti esiin kaikkia hahmoja voimakkaasti ympäröivä läpitunkematon yksinäisyys, mutta myös rikolliskolmikon hienovaraisesti, lähinnä ilmein ja elein, solmima keskinäisen luottamuksen ja arvostuksen piiri.

”Kummisetä” on italialaissyntyisen Mario Puzon kirjoittama ja 1969 julkaistu menestysromaani kuvitteellisen italianamerikkalaisen Corleonen mafiaperheen vaiheista 40-luvun alusta 50-luvun loppuun. Lisäksi siinä kerrotaan takautumina perheen päämiehen, sisilialaissyntyisen Vito Corleonen asettumisesta Yhdysvaltoihin ja noususta viime vuosisadan alussa italialaisyhteisön kunnioitettuun arvoasemaan kummisedäksi, eli Doniksi. Kaksiosaisen elokuvasovituksen kirjasta ohjasi vuosina 1972 ja 1974 amerikanitalialainen Francis Ford Coppola, joka vastasi myös käsikirjoituksesta yhdessä Puzon kanssa. Molemmat elokuvat olivat sekä kassa- että arvostelumenestyksiä. Ensimmäinen osa keräsi 11 Oscar-ehdokkuutta, joista voitti kolme. Toinen sai niin ikään 11 ehdokkuutta, joista voitti peräti kuusi. Ensimmäisessä osassa suvun päämiestä Vito Corleonea esitti Oscarin arvoisesti Marlon Brando, mutta molempien elokuvien keskushenkilöksi kohoaa silti Al Pacinon esittämä Viton nuorin poika Michael, joka kohoaa lopulta perheen päämieheksi isänsä kuoltua. Kakkososan takautumissa nuoren Viton roolissa nähtiin läpimurtonsa kynnyksellä tuolloin ollut Robert De Niro - myöskin Oscarin arvoinen suoritus. Coppola ymmärsi, että jatko-osat ovat yleensä maineeltaan alkuperäisien jäljitelmiä, joten hän aikoi tehdä jatko-osasta kunnianhimoisemman ja moniulotteisemman. Hän hylkäsi lineaarisen kerronnan ja ”Kummisetä osa kaksi” onkin tiukkaa punosta, jossa liikutaan edestakaisin vuosisadan alun ja 50-luvun lopun välillä. Rinnakkaisuuteen perustavan rakenteen ansiosta Coppola kykeni kehittämään syvällisiä yhteyksiä nuoren Viton ja tämän pojan Michaelin välillä aikana, jolloin mafian vaikutus Yhdysvalloissa oli vahvimmillaan.

Kummisetä-saagan perusjuonne on Corleonen suvun suistuminen epäitsekkäästä perhekeskeisyydestä itsekkyyteen ja ahneuteen, se on kertomus pahuuden siirtymisestä sukupolven yli. Isää ja poikaa yhdistää hellittämätön ja laskelmoiva luonne. Tosin Brandon ja De Niron esittämästä Don Vitosta huokuu vastustamatonta charmia ja ylhäisyyttä. Yleisö suorastaan kokee nuoren Viton rikokset oikeutetuiksi. Vitossa on myös poikaansa enemmän fyysistä rohkeutta. Vaikka Viton tekemät murhat näytetään lähietäisyydeltä ja erittäin brutaalisti, niin ne eivät aiheuta silti katsojassa inhoa, sillä hän suorittaa murhat rohkeasti itse ja hänen murhaamat miehet ansaitsevatkin kuolla. Lisäksi näiden rajujen liiketoimintareviirin laajentamisien edelle Vito asettaa aina perheensä ja verityöt perustellaan myös perheen suojeluna. Sen sijaan kakkososassa liki tunteettomaksi kasvaneen Michaelin hienovaraisimmatkin murhat aiheuttavat välitöntä kuvotusta. Michael ei itse likaa käsiään vaan antaa käskyjä ja jakelee kuolemantuomioita päännyökkäyksillä. Hän jopa tapattaa oman veljensä istuen itse sillä välin synkkänä huvilassaan. Kakkososan lopussa Michael on lopulta päässyt eroon vihollisistaan ja kohonnut suunnattoman vaikutusvaltaisen järjestönsä autoritaariseksi johtajaksi, mutta sen hinta on kallis. Hän on menettänyt läheisensä, hän on yksin vainoharhojensa kanssa, pelkkä kuori, jolla ei ole enää syytä elää. Michael Corleone onkin esittelemiemme elokuvien traagisin hahmo. Vaikka Punaisen ympyrän kolmikolla ja Tappajien kaksikolla ei ole sosiaalisia sitoutumisia eikä perhettä, niin tästä huolimatta heillä on oma, normaalista poikkeava moraalikoodistonsa ja he osoittavat kuolemaakin uhmaten lojaalisuutta oman ryhmänsä sisällä.